Niin psykedeelikokemuksen pyörteissä kuin yleisemminkin elämässäni minulle on tärkeintä pitää mielessä, että vastaan tulevat asiat eivät ole yhtä määrittäviä kuin se, kuinka vuorovaikutan niiden kanssa. Pyrkimykseni hyväksyä kaikki kokemani on kuin hengen alkemiaa, joka on muuttanut saastaisimmatkin kokemukseni hyvinvointini kultaiseksi perustaksi.
Marraskuun toiseksi viimeisessä kirjoituksessa Timo Komulainen pohtii hyvän ja huonon käsitteitä ja sitä, kuinka ne heijastuvat psykedeelikokemuksien kirjoon.
Ensimmäisellä LSD-matkallani mieleni pirstaloitui. En ikuisuudelta tuntuvaan hetkeen tiennyt kuka tai missä olin. Se tuntui siltä kuin mieleni olisi ollut täynnä irrallisia tietokoneita, jotka eivät keskustelleet keskenään. Jäädyin paikoilleni, enkä osannut kommunikoida millään tavalla. Se vähä mitä tästä tilasta jäi mieleen, tiivistyy ajatukseen “kenelle minälle minä puhun?”. Mieleni syyti vaihtoehtoisia muistoja edellisten tuntien aikana tapahtuneista asioista, enkä enää ollut varma siitä, oliko jokin muistoistani oikea. Tähän pirstaloitumisen kokemukseen en olisi ikinä osannut valmistautua. Se tuntui kammottavalta. Pelkäsin menettäneeni järkeni lopullisesti.
Matkailu avartaa. Siinä missä ulkoisessa maailmassa matkailuun löytyy jos jonkinlaista karttaa ja vimpeliä navigoinnin helpottamiseksi, on omassa sisäisessä universumissaan matkustava usein vailla tienviittaa tahi työkaluja kokemustensa jäsentelemiseksi. Psykedeelien valtavirtaistuessa painottuu yhä enemmän tarve löytää vaihtoehtoisia narratiiveja sisäisen maailman jäsentelyyn ja integrointiin osaksi kulttuurin suurempaa kokonaisuutta, jotta tajunnan rajamailla seikkailevan tie olisi mahdollisimman kuopaton.
Päihdevalistuksessamme on vuosikymmenten ajan puhuttu psykedeeleistä tavalla, joka kattaa lähinnä niiden riskit ja haitat. Koska myönteisiä vaikutuksia ei ole käsitelty, on ollut vaikea edistää ymmärrystä psykedeelien turvallisemmasta käytöstä: pelkästään ongelmiin keskittyvä lähestymistapa ei pure päihteiden kohdalla sen paremmin kuin vaikkapa seksivalistuksessakaan. Tämän tekstin tarkoituksena on käsitellä psykedeelien riskejä ja turvallisempaa käyttöä uskottavalla otteella.
Jyrkkä suhtautuminen läheisen päihteiden käyttöön tulee monella selkäytimestä. Toisaalta, psykedeeleillä on monissa kultuureissa perheen ja yhteisön suhteita lujittava rooli. Yhden laiton huume on siten toisen pyhä sakramentti. Ihmiset eivät aina ole yhtä mieltä toistensa tekemistä valinnoista. Pyritäänkö tämän synnyttämät haasteet sivuuttamaan vai kohtaamaan?
Psykedeelit ovat pääosin laittomia, ja harva niitä käyttänyt on valmis kertomaan kokemuksistaan julkisesti. Silti psykedeelejä käytetään alati enemmän. Tiedon ja kokemuksen jakaminen on tärkeää, jotta psykedeelien käyttö olisi tapahtuessaan mahdollisimman turvallista.
Psykedeelisen sivistyksen liiton puheenjohtaja Timo Komulainen kertoo psykedeelikokemuksistaan ja siitä, mitä ne ovat hänelle opettaneet. Kokemansa myötä hänen on ollut helpompi luottaa elämän merkityksellisyyteen, ymmärtää ihmislajin sisäistä eripuraa ja olla ihmissuhteissaan avoimempi ja hyväksyvämpi.
Laittomien päihteiden käyttö on asia, jonka ihmiset usein salaavat perheeltään. Monille psykedeelikokemukset ovat kuitenkin voimakkaasti elämään vaikuttaneita asioita. Joskus halu jakaa niitä läheisten kanssa voittaa pelon siitä, että avoimuus johtaisi ongelmiin. Eeva ja Niko ovat äiti ja poika, joiden suhdetta avoimuus psykedeelikokemuksista on syventänyt. Vastaavat tarinat ovat yhä yleisempiä, ja ovat linjassa Psykedeelisen sivistyksen liiton vision kanssa: haastavia asioita ei sivuuteta, vaan ne kohdataan ja niiden kautta kasvetaan yhdessä.
Mikroannostelulla viitataan yleisesti klassisten psykedeelien (esim. LSD, psilosybiini, meskaliini) käyttöön niin pienillä annoksilla, ettei niillä ole havaittavaa psykoaktiivista vaikutusta käyttöpäivänä, vaan vaikutukset ilmenevät pidemmällä aikavälillä. Psykedeelien mikroannostelu on avaamassa makrotason keskustelua psykedeelien hyödyistä – ei pelkästään erilaisten mielen ongelmien hoidossa, vaan myös terveillä ihmisillä. Asiaan liittyy kuitenkin monia avoimia kysymyksiä, joihin etsitään vastauksia erilaisten tutkimusprojektien kautta.
Psykedeelitutkimuksen historiaa, sovelluksia ja suuntauksia uskontotieteen näkökulmasta hahmotteleva Sacred Knowledge on laatuaan yksi harvoista moderneista psykedeelitutkimusta käsittelevistä teoksista, jollaisille on ollut tarvetta jo pitkään.
Voisiko traumojen hoitaminen auttaa vähentämään rikollisuutta? Voisivatko psykedeelit auttaa löytämään keinoja käsitellä ennakkoluuloja ja taipumusta ääriajatteluun? Voiko vieraasta kulttuurista tulevien ymmärtäminen auttaa rakentamaan yhdessä parempia keinoja yhteiselon edistämiseksi? Entä muuttuisiko poliittinen kenttämme, jos joku päättäjistämme tutustuisi psykedeeleihin?
