Mieleni pirstaloitui LSD-matkalla, ja hyvä niin
Psyslin tämänkertaisena kirjoittajana on kuukauden teemaamme “Helvetti” käsittelevä nimimerkki Mimosa, joka kertoo psykedeelien ja dissosiatiivien avaamista kokemuksistaan mielen syvimmissä kurimuksissa ja siitä, millaisia asioita noista kokemuksista on seurannut.
Kuva: Samuli Sirkiä, "Anxientity", 2017. Taiteililjan näkemys rankasta kokemuksesta oliona, joka asuu aivoissa ja käyttää ravinnokseen positiivisia ajatuksia.
Lisää Samulin taidetta: facebook.com/visualmindscapes
Ensimmäisellä LSD-matkallani mieleni pirstaloitui. En ikuisuudelta tuntuvaan hetkeen tiennyt kuka tai missä olin. Se tuntui siltä kuin mieleni olisi ollut täynnä irrallisia tietokoneita, jotka eivät keskustelleet keskenään. Jäädyin paikoilleni, enkä osannut kommunikoida millään tavalla. Se vähä mitä tästä tilasta jäi mieleen, tiivistyy ajatukseen “kenelle minälle minä puhun?”. Mieleni syyti vaihtoehtoisia muistoja edellisten tuntien aikana tapahtuneista asioista, enkä enää ollut varma siitä, oliko jokin muistoistani oikea. Tähän pirstaloitumisen kokemukseen en olisi ikinä osannut valmistautua. Se tuntui kammottavalta. Pelkäsin menettäneeni järkeni lopullisesti.
Kokemukseni paljasti käsittelemättömiä pelkojani ja aiemmin vieraita osia mielestäni. Kun nämä sitten kerralla ujuttautuivat tietoisuuteeni, tuloksena oli kaaos, jonka ymmärtäminen ja hyväksyminen vaativat itsetutkiskelun aloittamista arkielämässäni. Kokemuksen myötä minulle alkoi valjeta, että olin vältellyt tunnustamasta masennustani ja kieltäytynyt käsittelemästä traumojani, ja että koen sosiaalista ahdistusta. En ollut uskaltanut myöntää, että minussa olisi mitään vikaa tai rumaa, tai että ajattelen paikoin mustavalkoisesti. Kokemuksen jälkeen koin tarvetta alkaa muuttaa niitä käytös- ja ajatusmalleja, jotka ylläpitivät haitalliseksi kokemiani piirteitä itsessäni.
Rankkojen tilojen kohtaamisesta
Psykedeelikokemuksen luonteeseen vaikuttavat kokemukselle varattu aika, paikka, seura, annostus ja intentio. Miettimällä näitä edes jonkin verran etukäteen, monet turhat ongelmat ovat todennäköisemmin vältettävissä. On kuitenkin myös hyvä tiedostaa, että valmistautumisesta huolimatta psykedeelikokemukset eivät aina ole pelkkää euforiaa, autuutta ja visuaalista ilotulitusta. Vaikeat kokemukset saattavat toisinaan viedä mielen sietokyvyn rajoille asti tai niiden yli.
Yksi psykedeelien keskeinen vaikutus on, että ajattelusta tulee joustavampaa. Todellisuudesta voi tällöin paljastua täysin uusia puolia, jotka saattavat ravistella vakiintuneita ajatusmalleja sietämättömän perinpohjaisesti. Kokemus voi nostaa pintaan joitakin täysin vieraita mielen piirteitä tai kestämättömän vaikeita tunteita. Myös oman itsen hetkellinen kadottaminen voi tuntua pelottavalta.
Psykedeelien aiheuttamia rankkoja tiloja ei mielellään mieti jälkikäteen, ja kehotus etsiä niistä jotain myönteistä tai opettavaista voi tuntua absurdilta tai ärsyttävältä. Mielen tuntematon pimeys näyttäytyy jokaiselle erilaisena, eikä rankoista psykedeelikokemuksista selviytymiseen ole yhtä yleispätevää neuvoa. Omien kokemusteni valossa lähestyn mahdollista ratkaisua sillä asenteella, että vaikeat tilat on opittava elämään läpi hyväksyvällä asenteella. Kokemusten nostattamia ajatuksia voi myöhemmin käsitellä vielä tarkemmin, mikäli siihen näkee tarvetta. Joskus toimivin ratkaisu voi toisaalta olla sekin, että yrittää vain unohtaa kokemansa.
Oman rumuuden ja masennuksen kohtaaminen
Mielen pirstaloitumisen kokemus ei ollut mitään verrattuna niihin lukemattomiin kauhun hetkiin, joita holtiton PCP:n käyttöni sai aikaan. Käytin sitä pahimmillaan päivittäin, poskettoman isoja annoksia joskus useita kertoja päivässä, ja pohjakosketuksena heräsin muutaman kerran sairaalasta. PCP-kokemuksissani oli vain kaksi vaihtoehtoa: ne veivät minut joko taivaaseen tai helvettiin. Holtittoman käyttöni motivaationa oli päästä yhä uudelleen taivaalliseen autuuteen, mutta jälkikäteen ajateltuna juuri kaikkein helvetillisimmät tilat näyttäytyvät nyt kaikkein merkittävimpinä kokemuksina. Jouduin kohtaamaan itsestäni ikäviä puolia; sen minäni, joka ei välitä mistään; joka ei ajattele muuta kuin itseään eikä koskaan halua myöntää olevansa väärässä. Vaikka näenkin sekoiluni nyt eheyttävässä valossa, en haluaisi elää niitä uudestaan: osaan nähdä tämän vaikean elämänvaiheeni merkityksellisenä välietappina.
PCP luokitellaan dissosiatiiveihin, ja siten se muistuttaa vaikutuksiltaan enemmän ketamiinia ja DXM:ää kuin klassisia psykedeelejä kuten psilosybiinisieniä ja LSD:tä, joiden kanssa sillä kuitenkin on myös yhtäläisyyksiä. Dissosiatiivien vaikutuksiin kuuluvat muun muassa voimakkaat aistiharhat ja todellisuuden vääristyminen. Olin esimerkiksi muutaman päivän ajan täysin vakuuttunut, että jokin mullistava katastrofi on joko meneillään, tai että sellainen alkaisi minä hyvänsä hetkenä. Sekä käytön aikana että käytön välisinä selvempinä hetkinä läheiseni tuntuivat vierailta ihmisiltä, ja kaikki heidän sanomansa vääristyi ivalliseksi. Pelottavaa oli myös avata oma vaatekaappi tunnistamatta sen kuuluvan minulle. En uskaltanut mennä nukkumaan, koska pelkäsin kuolevani. Katsoessani televisiota, ruudulta hyppäsi hahmoja olohuoneen lattialle. Karjuin ja ulvoin paniikissa, ja minulla on hataria muistikuvia sekoilusta rappukäytävässä. Muistan myös miten absurdilta tuntui nousta pystyyn, kun kaikki luuni tuntuivat muuttuneen hyytelömassaksi ja koin itseni jonkinlaiseksi meduusaksi.
Masennukseni korostui: Koin voimakkaan aistiharhan, jossa selvästi kuulin jonkun puhuvan minulle, vaikka olin yksin. Ääni sanoi, ettei minusta tule koskaan mitään. Ei kannata edes yrittää, koska olen jo kuollut sisältä. Tämän äänen aiheuttamaa kammoa on vaikea selittää sanallisesti. Se oli havahtumista tunteeseen siitä, että jotain on lähdössä minusta lopullisesti pois. Se tuntui siltä kuin sielu tai jokin muu oleellinen osa minua olisi riistetty väkisin, jättäen jäljelle vain henkisen tyhjiön, jossa ei enää ollut eikä enää koskaan tulisi olemaankaan mitään.
Hyväksymisen kauneus ja rauha
Ainoa tie pois siitä henkisestä umpikujasta, johon olin itseni ajanut, johti ylöspäin. Tunnustin tarvitsevani apua: Elämä oli saatava järjestykseen. Aloin keskittyä tosissani opiskeluun, kokea entistä voimakkaampaa motivaatiota pureutua haitallisten ajatus- ja käytösmallieni kitkemiseen, ja osallistua järjestötoiminnan. Vaikka ihmisten kanssa toimiminen vie usein edelleen mukavuusalueeni rajoille, koen että juuri siitä olen saanut kaipaamaani apua. Vaikka kuinka miellän itseni individualistiksi, kaipaan myös jonkinlaista yhteisöä ja sen tuomaa yhteenkuuluvuutta. Tämän myöntäminen ja hyväksyminen oli aluksi erittäin vaikeaa.
Uskon, että rankat PCP- ja LSD-kokemukseni jouduttivat järkevämpien ja terveellisempien ratkaisujen etsintääni elämäni mielekkyyden ja positiivisuuden palauttamiseksi. Hyväksymisen kauneus ja rauha tuntuivat aivan erilaiselta kuin olin kuvitellut, eikä tie niiden luokse vienytkään autuuden kautta. Olisin ehkä voinut päätyä samoihin ratkaisuihin ilman substansseja, mutta kokemani perusteella väitän, että henkisen kasvuni prosessit olisivat siinä tapauksessa olleet selvästi hitaampia.
Mistä voin päätellä, olenko mennyt itseni kanssa eteenpäin? Jakamani kokemukset sijoittuvat muutamia vuosia menneisyyteen ja kertovat vaiheesta, jossa silloin olin itseni kanssa. Eräässä tuoreemmassa kokemuksessani koin jonkinlaisen läpimurron katsoessani LSD:n vaikutuksen alaisena kaunista taulua. Taulussa oli kukkien keskellä huilua soittava keiju. Sen värimaailma oli rauhallinen turkoosin ja vihreän symbioosi. Katsoessani taulua tarpeeksi pitkään, se kuitenkin alkoi vääristyä. Kauniit värisävyt muuttuivat harmaan ja ruskean rumaksi oksennukseksi, keijun pää muuttui kalloksi ja huilusta valui verta. Ymmärsin, että todellisuudessa taulu pysyi muuttumattomana, mutta mieleni väritti sen LSD:n avustamana groteskiin muotoon. Tällä kertaa en pitänyt näkemääni pelottavana, vaan seurasin taulun vääristymistä akateemisella uteliaisuudella. Ihmettelin sitä, kuinka näköaistikin on lopulta melko subjektiivinen tapa saada tietoa ympäristöstä.
Hetkeni taulun äärellä osoitti minulle, että olen alkanut hyväksyä pimeyden itsessäni. En juuttunut ensimmäiseen tulkintaani, jossa näkemäni oli pelkästään varoitus ja osoitus siitä, että mieleni aina turmelee kaiken kauniin, ja etten osaa ikinä olla onnellinen. Aivan yhtä hyvin kokemuksessani saattoi vain purkautua kaikki se stressi ja ne ristiriidat, jotka olivat arjessani läsnä, eikä taulun vääristyminen siten ilmentänyt mitään sen pahanenteisempää. Keksin tulkintoja, joista sitten päästin irti, ja jatkoin matkaani.
Uskon, että mikäli olisin kokenut samanlaisen vääristymän ensimmäisellä LSD-matkallani, kokemukseni olisi ollut yhtä ahdistava kuin se mieleni pirstaloitumisen kokemus, josta nyt tuntuu olevan ikuisuus, ja jonka paljastamasta mieleni pimeyden kohtaamisesta olen ottanut isoja harppauksia valoisampaan suuntaan.
Kaverini lausahti minulle tanssilattialla: “Tie taivaaseen vie helvetin kautta.” En voi kulkea helvetin läpi, jos en ensin hyväksy sitä. Mitä kovemmin yritän kieltää demonini, sitä voimakkaammin ne muistuttavat minua olemassaolostaan. Menneestä on päästettävä irti. Vanhan on kuoltava tai ainakin muutettava muotoaan, jotta tuhkasta voi lähteä kasvamaan jotain entistä kauniimpaa ja harmonisempaa.
Mimosa
Kirjoittaja uskoo psykedeelien terapeuttiseen potentiaaliin ja on tutkinut omaa mieltään substanssiavusteisesti jo seitsemän vuotta. Kokemukset ovat heitelleet laidasta laitaan, mutta niiden keskeiseksi teemaksi on noussut rankimpienkin matkojen eheyttävyys.
Tämä postaus on osa Psyslin marraskuun teemaa "Helvetti: Pimeys, tuntematon ja rankat tripit”. Lue lisää teemoistamme täältä.