Mitä kävi kun otit liikaa psykedeelejä: Vastauksia syyskuun Psykedeelikysymykseen

Eräs vuoden 2022 projekteistamme on “Psykedeelikysymys”, jossa keräämme ja julkaisemme kuukausittain lukijoidemme vastauksia erilaisiin psykedeeliaiheisiin kysymyksiin. Voit lukea lisää projektista tästä. 

Syyskuun kysymys ”Mitä kävi, kun otit liikaa psykedeelejä?” kirvoitti koko joukon tarinoita. Artikkelin luettavuuden takia vastauksia on jouduttu tiivistämään ja karsimaan ja sanamuotoja sulavoittamaan. Toivomme tarinoiden ytimen kuitenkin säilyneen toimitustyössä, ja että myös pois karsiutuneiden vastausten viesti välittyy niiden tarinoiden kautta, jotka tähän artikkeliin päätyivät.

Tämänkertaisissa vastauksissa toistui keskeisenä teemana sisäisten ja ulkoisten olosuhteiden merkitys matkan onnistumisessa. Huonossa tilanteessa tavanomainenkin annos voi olla liikaa. Turvallisessa ympäristössä taas tajunnanräjäyttävät kokemukset voi olla mahdollista ottaa vastaan mielenterveyden siitä järkymättä. Monissa vastauksissa nimenomaan sietokyvyn hetkeksi ylittänyt psykedeelikokemus johti myöhemmässä tarkastelussa johonkin arvokkaaseen näkökulmaan suhteessa elämään ja todellisuuteen. Myöhemmistä hyödyistään huolimatta olosuhteisiin nähden liian voimakkaat kokemukset saattoivat kuitenkin olla pirstovia ja jopa traumaattisia.

Vaikka yksi motiivi psykedeelien käyttöön voi olla oman mielen rajojen koettelu rankan urheilutreenin tavoin, pitää oma keho ja mieli tuntea, jotta tietää mihin ryhtyy. Ehdoin tahdoin urheiluvammoja ei kannata itselleen hankkia. Ja siinä missä jokaisen on kuljettava omat kivikkonsa, yhteisesti jaetuista matkakertomuksista voi olla suuri hyöty näiden kivikkojen ylittämisessä.

Pitemmittä puheitta, annetaan suunvuoro tämänkertaisille vastaajille. Otsikoinnista vastaa toimitus.

Otin vaikka tiesin ettei olisi pitänyt

”En ole kokenut ottaneeni koskaan varsinaisesti liikaa psykedeelejä, mutta liikaa kylläkin set & settingiin nähden. Viimeisin isompi deelitrippini oli LSD:tä neljä vuotta sitten. Minulla oli jo ennen ottamista sellainen olo, että jos otan, nyt saattaa olla niin sanotusti psykoosit tulilla, mutta otin silti. Sainkin aika pahoja paniikkitiloja: koko olemukseni huusi "ei" ja olin täysin pakokauhun vallassa. En ole kertaakaan sen jälkeen saanut yhtä pahaa paniikkikohtausta, enkä muista olisinko sitä ennenkään. Olo tasoittui parin tunnin kuluessa, mutta sitä ennen oli todella tuskallista. Poltin välillä tuon tapauksen jälkeen pilveä, kunnes sain senkin kanssa niin huonon kokemuksen, että lopetin myös sen käytön kokonaan. Vasta lähiaikoina on alkanut tulla ajatuksia, että josko kokeilisi taas trippailla, mutta aloittaisin todella varovaisilla annoksilla.”

Vaikea elämäntilanne vei reunan yli

”Kyse ei ollut liiallisesta määrästä (100 mikrogrammaa LSD:tä) tai liian useasta käyttökerrasta, vaan vaikeasta elämäntilanteesta. Ero parisuhteesta ja sitä myötä lapsestani aiheutti eksistentiaalisen jännitteen: se mihin elämäni de facto vei, ei ollutkaan sitä mitä odotin maailmalta ja itseltäni syvemmällä tasolla. Tässä kontekstissa psykedeelit puskivat suuria voimia alitajunnastani esiin, jolloin tajusin, kuinka vähän tiedän mistään mitään ja kuinka vähän vaikutusvaltaa minulla elämän tuulissa on. Perustava luottamus itseeni ja maailmaan tuhoutui ja jäljelle jäi kaiken ykseys / peilivaihe (Jacques Lacanin mukaan) / depersonalisaatio, -realisaatio / psykoosi. Koin menettäneeni kontrollin itsestäni ja katsoin jostain etäältä, kuinka mieleni ja kehoni reagoi ympäristöönsä. Ajauduin keskeyttämään opiskeluni ensin vuoden sairauslomalla ja sitten jatkaen välivuodella integroidakseni kokemani uuteen kehykseen lukemalla mytopoetiikkaa, filosofiaa ja psykoanalyysiä ym. Egoni rakentui uudestaan pala palalta. Jälkikäteen olen onnellinen, että kävi kuten kävi. Kuitenkaan en toivoisi vastaavaa kokemusta itselleni uudestaan, koska ensimmäiset puoli vuotta tapahtuneesta olin täynnä itsetuhoisia ajatuksia (yhtä tuskaa, itkua ja helvettiä aamusta iltaan), ja ajattelen yhä päivittäin sitä kertaa, kun psykoosi laukesi. Jotenkin sitä on kaikesta lukemisesta huolimatta ollut mahdotonta sanallistaa niin, että asian voisi jättää lopullisesti taakseen.”

Turvaton ympäristö teki tripistä selviytymiskamppailun

"Eräänä kesäiltana menin metsäreiveihin, joita varten keksin ottaa pienen kourallisen sieniä, lapun tai pari LSD:tä sekä pienen viivan ketamiinia, kaikki suunnilleen samaan aikaan. Odottelin nousuja rauhassa istumalla, ja aineiden alkaessa vaikuttaa oloni muuttui intensiivisemmäksi. Paikalla ollut kaverini halusi kadota omille teilleen reiveissä, ja jäin yksin aistimaan reivien aistivyörytystä ja rauhatonta ihmistunnelmaa. 

Reiveissä ei ollut mitään turvalliseksi kokemaani oleilupaikkaa, ja minulle alkoi ennen pitkää tulla ahdistus ja eksyneisyyden tunne, joille ei löytynyt helpotusta ja jotka aina vain kasvoivat, joten katsoin parhaaksi lähteä takaisin kotiin pyörälläni kun en vielä ollut täysin muissa maailmoissa ja ahdistuspsykoosin pauloissa. Karttasovellukseni näytti yömoodissa Matrix-näytöltä, joten pistin päälle ääniopastuksen, joka melkein puolet ajasta antoi epämääräisiä kääntymisohjeita. Yli tunnin ajan karttasovelluksen ääni opasti minua vaikeuksien kautta kohti kotia kuin kaakattava ja vähän järkijättöinen emolintu eksyilevää poikastaan, ja pidin yllä paniikinomaista polkemistahtia kuin pakenisin jostakin. 

Jossakin vaiheessa tajusin tilanteeni järjettömyyden, ja osasin höllätä ja nauraa tälle kosmiselle vitsille. Kaikki näytti erittäin kauniilta, esimerkiksi tien pinta näytti nesteeltä, johon oli upotettu mitä ihmeellisimpiä jalokiviä. Kotona nauroin huojentuneena, kuinka selvisin tuosta mahtavasta polkupyöräodysseiasta, ja otin rennosti koko seuraavan vuorokauden, koska nukkumisesta ei tullut mitään. En sen jälkeen ole ottanut niin huolettomia annoksia ja yhdistelmiä, ainakaan reiveihin, sillä turvattomuuden tunne varsinkin sekavissa oloissa tai ympäristöissä voi ajaa ihmisen huonoihin tiloihin ja tilanteisiin.”

Psykedeelien käyttö tuntui itsensä vahingoittamiselta

”Tuntui kuin olisin satuttanut itseäni turhaan ja olin jumisena fyysisesti ja henkisesti kaksi päivää putkeen. Tämä sai myös pohtimaan syytä, miksi edes käytän psykedeelejä, koska niiden hyöty ei ole ollut kuitenkaan koskaan kiinni annoksen suuruudesta.”

Loputtomasta helvetistä elämän merkittävin kokemus

”Poistuin tästä todellisuudesta. Koin läpi elämäni ja kuolemani läpi satoja kertoja peräjälkeen 'ensimmäisen persoonan kokemuksena'. Samalla pelkäsin tukehtuvani oksennukseen tässä todellisuudessa. Tätä kesti vain tunnin ajan, mutta se tuntui ikuisuudelta, loppumattomalta helvetiltä, josta en uskonut olevan paluuta mielenterveeksi ihmiseksi. Se oli elämäni merkittävin kokemus, sekä hyvässä että pahassa.”

Mega-annos happoa ja pilvi traumatisoivat

”Otin 90-luvun alussa joku 1000 μg happoa ja pajarit huipun jälkeen. Ihan *tun ahdistava reissu pajareiden jälkeen ja trauma, josta pääsin yli lopullisesti vasta muutama vuosi sitten mdma:n ja terapian avulla.”

Äärimmäistä itsekritiikkiä krapulaisesta DMT-annoksesta

“Poltin DMT:tä pienessä krapulassa. Sanoin ääneen tämän olevan huono idea, koska tunsin niin sisälläni, mutta päätin siitä huolimatta suorittaa toimenpiteen. Noh, ensimmäinen imu ja tajusin mokanneeni kunnolla. Ajattelin, että parempi varmaan yrittää breakthrough-kokemusta, etten jää vellomaan välitilaan. Toinen imu ja kaadun sängylle niin, että jään välitilaan, jossa mulle osoitetaan kaikki persoonallisuuteni epäkohdat ja elämän haasteet ja se, että tämänkertainen maallinen elämäni on liian raskas heikolle mielelleni, ja että mun pitäisi hypätä 9. kerroksen parvekkeelta vielä tämän tripin aikana, jotta pääsisin suoraan seuraavalle kierrokselle, joka olisi merkittävästi helpompi. Kuulemma jos en niin tee, tulen katumaan sitä lopun elämääni ja kun oon 40-vuotias, vihaan elämääni, jossa oon epäonnistunut kaikissa tavoitteissani ja harkitsen itsemurhaa päivittäin, mutten uskalla tehdä sitä. Tämän tripin aikana olisi viimeinen mahdollisuus onnistua siinä. 

Siinä sitten pyöriskelen päässäni ympyrää ja koetan vakuuttaa itselleni, että kyseessä on vain huono trippi ja olisi noloa olla just se tilastoihminen, joka psykedeelien vaikutuksen alaisena "luuli osaavansa lentää". Koin, että siellä semmoinen kone pyörittää ihmisiä edestakaisin elämästä toiseen ikuisuuden ajan. Joka toinen elämä on negatiivissävytteinen ja joka toinen positiivinen ja tää mun tämänkertainen on kuulemma tavattoman negatiivinen. Tämä todistettiin vaikka ja millä synkronisaatioilla ja kuvioilla nimestä ja syntymäajasta lähtien ja ettei semmoista kannattaisi kahlata läpi, kun on niin kiittämätön ja itsekeskeinen kusipää. Eli siis joo, ehkä elämäni kamalimpia kokemuksia, mutta samalla myös ehkä opettavaisimpia trippejä mitä ollut. Ei pidä lähtee keuliin deelien kanssa.”

Kyky arvioida todellisuutta katosi

”Yhdistelmä liian suurta annosta ja huonoa settingiä ajoi minut tilaan, jossa hallusinoin silloisen minulle läheisimmän ihmisen olevan joku muu ja jotain toista. Näin hänen kasvojensa muuttuvan vanhan noidan pahaa tahtoviksi kasvoiksi. Unohdin hänen olevan minulle tuttu, saati läheinen. Olin tietävinäni hänen olevan jotain muuta kuin ihminen, kykenevä johonkin yliluonnolliseen ja motiiveiltaan ymmärrykseni ulkopuolella olevaan. Tämä on ainoa kerta useiden kymmenien voimakkaiden deelikokemusten joukossa, kun otteeni ratista kirposi absoluuttisesti. En kyennyt reflektoimaan tai kyseenalaistamaan ajatuksiani ja kokemuksiani, ja pakenin paikalta paniikinomaisesti. Kokemus meni lopulta ohi minuuteissa, mutta jätti pidemmäksi aikaa orvon olon ja ymmärryksen siitä, kuinka deelit voivat typerästi käytettyinä tehdä järjettömästä ainoan totuuden. ”

Mysteerien tutkiminen vei omaan kuplaan

”Pidemmällä, vuosien mittaisella aikajänteellä deelien ylikulutus kontribuoi laiskaan ylpeyteen ja ylemmyyden tunteeseen. Vei vuosia päästä taas kiinni oman näköiseen luovaan ja kriittiseen ajatteluun ja tekemiseen, eteenpäin ajavaan tyytymättömään kiinnostukseen elämän mekanismeja kohtaan. Deelikuplassa elämä muka paljasti mysteerinsä kuin nappia painamalla, kunnes vuosien jälkeen tajusin olevani vain eristyneempi yhteiskunnasta, ja etten ole lainkaan tyytyväinen siihen mistä arkeni koostui. Nykyään kiva syödä deelejä kerran vuodessa kahdessa ja todeta että sitä samaahan se edelleen on; jännittävää ja hauskaa, räjähdysmäisesti reflektiivistäkin, muttei lopulta juuri tarjoa uusia oivalluksia tai jätä muutenkaan sen enempiä käteen. Kiitollinen ja ylpeäkin niistä vuosista, mutta onneksi magia jäi taakse ajoissa."

”Ei nämä kamat toimi, otetaan lisää”

"Hiljattain tyttären kanssa kesällä kahdestaan ollessa kävin pyörälenkillä ystävää näkemässä. Takaisin tullessa oli ajatuksena kuluttaa ikivanhoja tutkareita joita ns. kaapin perältä tuli kaiveltua. Ajatus oli ottaa aivan kevyt, lähes huomaamaton määrä ainetta nimeltä 25i-nBome [tutkimuskemikaali, johon liittyy joitakin kuolemaan johtaneita yliannostustapauksia --toim. huom.] ja kuunnella musiikkia kotiin polkiessa kesäyön maisemia katsellen ja asioita miettien (kuten lukemattomia kertoja aiemminkin).

Sattui sitten niin, että 25i-nBomet olivat tippoina, joita piti nokittaa koska ne eivät syötynä oikein toimineet. Tipat olivat hyvin vanhoja, luokkaa yli 10v varastossa lojuneita. Minulla oli ollut kaksi sellaista tippaputelia, joista toista olin jo käyttänyt aiemmin ja todennut, että sehän oli ilmeisesti mennyt vuosien myötä vanhaksi eikä oikein toiminut. Oletus tietysti oli, että tämä toinenkin tippapullo olisi hyvin heikkoa jos lainkaan toimivaa. Tämä erheellinen alkuoletus oli seikkailuni alkulankoja.

Olen luonteeltani kuitenkin melko varovainen, ja noin formaalisti mielessäni ajattelin että testaan sen 1–2 tippaa, että toimiiko. Jos tipat olisivat täysin tuoreita, tämä olisi juuri sellainen hyvin kevyen ohut reissu mitä olin ajatellut. Taiteilin pyöräni läheiseen metsikköön, sammuttelin pyörän lamput jotten herätä huomiota mahdollisesti satunnaisessa koiran ulkoiluttajassa. Nokitin ne pari tippaa, mutta jälkiviisaana siinä melko hämäräisen kuusen varjossa lienee ollut niin, että tipoista ei kovin suuri osuus lopulta päätynyt limakalvoilleni. Odotin vaikutusten alkavan joidenkin minuuttien aikana, joten poltin kevyesti kukkaa ja jäin odottelemaan. Mitään ei tosiaan tapahtunut, kuten olin vähän jo alustavasti miettinyt. Päättelin ettei tavara varmaan ole kovin vahvaa ja päätin ottaa muutaman tipan lisää. Keksin kokeilla tiputella niitä suoraan nenän yläreunaa pitkin nenäonteloon pään ollessa kallellaan. Siitä asennosta ei kovin hyvin nähnyt, montako tippaa tuli. Joitakin tippoja varmaan meni ja taas hetken malttamattomana odotin. Ehkä hiukan ajoissa totesin ettei nekään toimi, ja tiputin vielä satsin, kuitenkin miettien ihan varotoimena, että en nyt koko tippapulloa hurauta.

Polkemaan lähdin hiljalleen. Oli kaunis ja lämmin kesäyö, juhannusaaton aatto. Musiikkia ja maisemia. Katulamput alkoivat hiljalleen keinua tuulessa ja niiden loistama valo aaltoilla asfaltilla. Parin sekunnin viiveellä tajusin, että teräksiset katulamput eivät varmaan tuulessa keinu, joten muuta oli tapahtumassa. Muutaman minuutin päästä alkoi käydä selväksi, että matkasta tulisi jyrkkä ja syvä.

Aloin katsella tien vierustan metsästä paikkaa, johon voisi mennä makaamaan mikäli tilanne alkaisi näyttää siltä, että tajunta alkaisi hämärtyä tai en pystyisi jatkamaan. Hiljalleen poljin eteenpäin, ja näkökentässä asiat alkoivat hiljalleen mennä melkoisen sekavaksi. En oikein enää tunnistanut paikkoja, mutta olin onneksi asettanut reitityksen kotiin. Puhelimen näytön tulkkaaminen tosin alkoi olla jo melko hankalaa, päätä piti käännellä puolelta toiselle, että sai selvää mihin suuntaan piti polkea. Reitti jota olin kymmeniä kertoja polkenut oli aivan upposen outo, yhtään tien risteystä en enää tunnistanut, jos nyt enää edes tunnistin mikä on tietä ja mikä ei. Pusikot ja puut kasvoivat tien yli kiemurrellen, silmiä oli raskasta pitää kohdistettuna mihinkään yksittäiseen kohtaan. Mietin, pystynkö tunnistamaan auton risteyksessä vai jäänkö alle. Olin onneksi kaukana kaupungista pyöräväylällä, ja siihen aikaan aamuyöstä ei liikennettä ollut käytännössä lainkaan. Aivoja kuumotti ajatus siitä, miten olin saattanut arvioida määrät noin paljon päin metsää. Ajatus todellisuuden menettämisestä kuumotti todella. Olisinko seuraavan päivän lööpeissä se tyyppi joka löydettiin seikkailemassa alasti pyörällä moottoritieltä hyvin sekavana? Pyöräilijä jäänyt rekan alle aamuyöllä? Maailman huonoin isä -palkinnon saaja? Tytär makaa kipeänä kotona ja isä pyörii ympärihuumeissa pitkin metsiä... nolouden aaltoja meni ajoittain ajatusteni läpi. Jatkoin matkaa.

Polkiessa alkoi nousta tunne, että minua seurataan. Ikäänkuin niskaan hengittäisi joku. Piti jatkuvasti vilkuilla olan yli, vaikka loogisesti tiesin, ettei ajatuksessa ollut mitään järkeä. Tunne oli vain liian vahva sivuutettavaksi. Näkökentän reunoilla juoksi välillä eläimiä, isoja ja pieniä, joskus jotain eliöitä, joita en tunnistanut. En oikein tiennyt, kauanko olin polkenut ja kauanko oli jäljellä. Kuumottava olo alkoi haihtua kun tajusin, että matka ei enää tule vahvemmaksi, ja etten ollut menettänyt järkeäni. Itse asiassa ajatus oli yllättävän selkeä. Mietin, että jos kyse olisi ollut LSD:stä, tämä olisi päättynyt vielä huonommin – mentaalisesti 25i-nBome olikin selvästi vähemmän sekoittava.

Ikuisuuden jälkeen tunnistin viimein, missä olin. Enää muutama sata metriä kotiin. Kotiovella oven avaimella avaaminen oli hankalaa. Taas kuumotti, katsooko joku naapuri ikkunasta, mitä puuhaan. Sisään päästyä ruumiini ylitse aaltoili helpotus, suurempi kuin mitä muistan koskaan kokeneeni. Helpotuksen myötä näkökenttäni muuttui pinkkien geometristen muotojen sekamelskaksi, ja eteeni oli taas vaikea nähdä. Olin kotona, selvisin! Otin kengät jalasta ja menin virittämään kaiuttimista soimaan hiljaa ambientia. Minun olisi pitänyt viedä tyttäreni aamulla lääkäriin, mutta oli jo nyt selvää, että parin tunnin päästä en ole vielä ajokuntoinen lähimainkaan. Visuaalit olivat edelleen kuin hyvällä DMT-matkalla. Pääsi jokunen helpotuksen, nolouden ja yleisten tunnekuohujen puristamaa kyyneltä. Makasin sohvalla ja vaivuin musiikin syövereihin.

Havahduin jossain kohti, ja kello oli pian sen verran, että tyttäreni pitäisi lähteä lääkäriin. Menin itkua pidätellen herättelemään häntä. Onneksi välimme ovat hyvät. Kerroin ääni väristen mitä oli käynyt, ja etten voi nyt viedä häntä lääkäriin. Mietin kuinka huono isä olin. Tytär otti asian yllätyksekseni hyvin rennosti, hän oli aika terve ja sanoi ajavansa lääkäriin itse, täysi-ikäinen ajokortillinen kun oli. Pari kyyneltä vieri lisää, kun tajusin kuinka hyvä ja ymmärtäväinen tytär minulla oli. Hän oli niin kultainen.

Joskus iltapäivällä matka alkoi olla pitkälti ohi, reilut 12 tuntia sen jälkeen kun olin tipat tiputellut. Katselimme tyttäreni kanssa jotain tv-sarjaa televisiosta, juteltiin kaikenlaista. Illalla sain unta, onnellisena siitä kuinka nuorempi polvi suhtautuu asioihin järkevästi ja rennosti. Elämäni ensimmäinen oikein reipas vahinkoyliannostus. Seuraava päivä oli hieno ja täynnä mukavaa yhdessäoloa. Loppu hyvin kaikki hyvin."

Todellisuuden verho repesi bileissä

”Olin bileissä. Takana jonkin verran kokemusta psykedeeleistä ja myös bileissä, mikä ei tosin välttämättä ole etenkään isoissa tapahtumissa hyvä paikka. Otin uhkarohkeasti reilun annoksen, ja aluksi oli todella hyvä olo. Jossain vaiheessa huomasin kadottavani käsityksen kaikesta. Muisti katkesi ja huomasin olevani ulkona, mutten nähnyt eteeni tai tajunnut oikein mistään mitään. En enää tiennyt, että olin ottanut happoa, tai edes, mitä sellainen on. Olin myös polttanut pilveä ja juonut kolme olutta. 

Luulin jotain pahaa tapahtuneen, esim. onnettomuus, ja luulin kuolevani. Kuulin sairaalassa kuuluvan sydänkäyrä-äänen, joka piippaa kun sydän pysähtyy. Rauhallinen ääni päässäni kehotti päästämään irti. Tein niin ja kadotin lopulta minuuden. Ihmiset pitivät minusta huolta, tuntemattomat, koska olin kadottanut ystäväni.  Näin maailman synnyn ja hindulaisia jumalia, myös Raamatun tarinoita. Näin myös maailman tuhoutumisen ja kiepuin ikuisuuden spiraalissa. Oli ikivanhoja symboleja, osa tuttuja, osaa en muista koskaan ennen nähneeni. Matkassa oli jonkun näköinen haltija tai jumalolento, joka puhui mutten muista mitä kaikkea. Välillä näin vähän valoa, mutta oli paljon mustaa ja punaista myös. Tunsin kauhua ja helvetin tunnun.  Oli myös kuin paholaisen ääni, joka sanoi ettei ulospääsyä ole, ja nauroi pahaenteisesti. Jossain vaiheessa olin atomi, joka kiersi ympäri maailmankaikkeutta. 

Lopulta se kieppuminen ja pään sisäinen riehunta rauhoittui ja menin totaaliseen valoon, kirkauteen ja puhtauteen. Se oli rauha, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Puhdas tietoisuus. Kuin taivas. Sitä paikkaa on vaikea selittää. Se vain on. Ykseys. Sitten rauhallinen ääni sanoi, että voin tästedes valita miten asiat ovat. Että polkuni on valintani. Silmissäni selkeni, ja erotin jo ympäristöäni kaikilta visuaaleilta ym. Tajusin olevani kehossani, mutten ollut vielä ihan "tällä planeetalla". Jossain vaiheessa tunsin todellista euforiaa ja näin kirkkautta. Sitten aloin pikkuhiljaa palata, ja näin ympäristöni selkeästi, joskin vielä visuaaleja ja joka puolella elämän kukkia. Pidin omm-ääntä ja olin aika paniikissa tapahtuneesta. 

Meni kauan aikaa käsitellä kokemustani. Mutta siitä on seurannut myös hyvää. Olin tuolloin elämässäni todella hukassa, ja sain uutta näkökulmaa kun vain lopulta tajusin asiat, joita kävin läpi. Harmi ettei julkisessa terveydenhuollossa osata oikein tukea traumaattisen tripin läpikäynyttä.”

Ymmärtäväinen seura pelasti häpeän syövereistä

”Olin mökillä kahden veljeni ja heidän kavereidensa kanssa. Olin noin 20-vuotias. Otin liikaa silokkeja, jolloin pelkotilat iskivät. Kuvailisin oloa pimeäksi helvetiksi. Koin että sekoan. Makoilin ulkosaunan pukkarin lattialla, ja kaverit tulee ihmettelemään ympärille ja häsläämään. Mikä tuntui entistäkin pahemmalta. Vähän ajan päästä veljeni, joka söi myös liikaa sieniä, kaatui viereeni. Meillä oli kuulemma naamat vastakkain, ja hän katsoi suoraan silmiini. Olin kuitenkin katsonut jonnekin hyvin kauas ja pimeään, ehkä sinne helvettiin. Aloin tuntien päästä tokenemaan ja istuin nuotiolla ihmettelemässä kaunista tulta ja luontoa, sekä puita jotka tervehtivät minua ystävällisesti. Olin siis vielä hyvissä sienissä, ilman pelottavaa oloa. Olin mielestäni nolannut aiemmin itseni täysin. Onneksi asiaan suhtauduttiin huumorilla eikä siitä edes puhuttu. Kaveri taputti olkaan ja tokaisi, kyllä se siitä. Lopulta olo oli hyvä, ja aloin nukkumaan. Tämä trippi oli ikimuistoisin trippailukokemus. Muistelen sitä loppujenlopuksi hyvällä. Se oli antoisa, se antoi minulle paljon. Luontoon suhtauduin kunnioittavammin tämän kokemuksen jäljiltä. Ja ihmisiin.”

Kamala kokemus toi puhdistusta

"Otin mielestäni itselleni tavanomaisen annoksen psilosybiinisieniä, noin 3g. Kyseiset sienet olivat huomattavasti vahvempia kuin mihin olin tottunut. Trippi muuttui todella ahdistavaksi, jäin pahaan luuppiin ajatusteni kanssa ja pelkäsin todella sekoavani lopullisesti. Seurassani ollut, pienemmän annoksen ottanut henkilö koitti saada minut pysymään rauhallisena, ja lopulta sai minut kosketuksella kiinnittymään itseensä. Pahimman vaiheen jälkeen trippi oli kestettävissä. Purimme tilanteen tripin jälkeen yhdessä ja se pyöri ajatuksissa vielä pitkään sen jälkeenkin. Kokemus oli omalla tavallaan aivan kamala, mutta toisaalta myös puhdistava, ja masennukseen liittyvä ahdistus pysyi pois yli vuoden. Kokemuksen jälkeen meni kaksi vuotta ennen seuraavaa trippiä."

Vaarallisesta kasvideliriantista demonikokemus

"Kävipä kerran niin, että tuli kuukauden verran vedettyä erinäisiä varsin vahvoja psykedeelejä kera melko tiukan paaston. Loppuun sitten päätin vielä haastaa egoani boostaamalla olotilaa Toé Brugmansialla. Ympäristö ei ehkä ollut siihen paras mahdollinen riitautuneine shamaaneineen, mutta en siinä kohtaa ihan ollut kartalla siitä mitä on menossa. Enkä tiennyt kasvista mitään tai, että se linkittyy moniin kuolemiin ja hulluksi tulemisiin.  

Lopputulos oli konkreettisesti elämäni demonisin kokemus. Minulla oli aivan jäätävä migreeni. Pää tuntui räjähtävän kivusta ja tuntui siltä, että kehoni sisällä on demoni. Tunteet kylmenivät ja kuolettuivat. Ainut selkeä ajatukseni taustalla oli, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tappaa kehoni. Ja se olisi nimenomaan pitänyt tehdä raatelemalla keho auki, jotta demoni tulee samalla raadeltua. Noh, kipu ja itsetuhoinen olotila kyllä tasaantui. Menin kuitenkin varsin lukkoon, pakkasin laukkuni ja olisin halunnut lähteä, mutta minua ei päästetty menemään ennen kuin olin nukkunut yön yli. Kiitos siitä. 

Seuraavat päivät olin varsin hämilläni. En ymmärtänyt mitä tapahtui. Maailmankuvani kyseenalaistui vahvasti. Palasin Suomeen, mutta minun oli pakko muuttaa pois kaupungista. En kestänyt kadulla ohi ajavia autoja. Ruokakaupassa käynti oli liikaa. Elimistöni oli ylivirittynyt. Joidenkin kuukausien kuluttua menin takaisin töihin, mutta stressi alkoi tuottaa minulle vatsahaavan oireita. Tuntui myös siltä, että pala sielua jäi jonnekin matkan varrelle. 6kk kuluttua uskaltauduin kokeilemaan uudelleen seremoniaa, ja se tuntui, että se palautti minut taas maan pinnalle. Aloin harrastamaan vipassana-meditaatiota, ja sen jälkeen olemassaolo on ollut kaikin puolin helpompaa. Hommassa on kuitenkin riittänyt pureskeltavaa moneksi vuodeksi. En ole vieläkään ihan varma siitä kuinka todellisia demonit ovat. Jos ihmisillä on vastaavanlaisia kokemuksia, miksi niistä ei puhuta?"

Vaikeus palata todellisuuteen kosmisen kokemuksen jälkeen

"Kadotin todellisuudentajuni, uskoin olevani ainut olento koko universumissa, joka on luonut kaiken olevan lääkkeeksi yksinäisyyteensä. Ahdistuksissani löysin Jumalan ja tulin uskoon. Kunnes vielä samalla tripillä testasin uskoani ja ‘tajusin’ keksineeni Jumalankin vain avuksi yksinäisyyteeni. Harkitsin vakavasti itsemurhaa, ja siitä säikähtäneenä halusin soittaa hätänumeroon. Jokin mielessäni kuitenkin ymmärsi, että se olisi huono veto, sillä hallussani ja kehossani oli psykedeelejä. Pikkuhiljaa ymmärsin olevani tripillä, ja että jos vain odotan, niin tilanne paranee. Kuvat läheisistäni antoivat voimaa jaksaa. Tripin seurauksena minulla oli pitkään vaikeuksia vakuuttua siitä, että tämä elämä todella on todellista.

”Heroic dose” oli liikaa

”Olin usein leikitellyt ajatuksella että joskus aion tehdä tripin annoksella, mitä Terence McKennakin kuvailee olevan "heroic dose".  Set & setting oli melkoisen huono, työpaikassani oli todella myrkyllinen ilmapiiri, kävin yhä läpi kipeää eroa ja muutenkin maailma tuntui olevan kaikin puolin liikaa.

Alussa perinteiset puhdistavat nousut, oli tosi jees. Jonku ajan päästä alko kuitenki olee aika epämukava olo ja tuntu et olin sellanen limanen iilimato viltin alla. Välil nauratti koko juttu mut en kyl löytäny millää hyvää asentoo ku olin vaa limanen nahkee iilimato ja kuolasin tyynylle. Jonku ajan päästä avasin silmät ja kaikki oli ihan helvetin säkenöivän värikästä ja siin vaihees alko tuntuu silt et tää ei oo enää mukavaa koska se oli huolestuttavan intensiivistä. Hengittelin sängynlaidalla, keho tuntu ku se olis joku vieras limanen kotelo missä mut on lukittu olemaan, tää sama kotelomainen olotila jatku melkee koko tripin läpi. Koska oli tosi limanen ja likanen niljakas olo ni menin suihkuu ja halusin et se vaa loppuu koska tuntu et menetän järkeni, mikään määrä suihkuu ei tuntunu auttavan, kaikki tuntu olevan ihan liikaa. Siin tuli pieni paniikki, ku tajusin etten pääse mihinkää pakoon. Kaikki ajatus ja logiikka lahosi käsiin ja jäljellä oli vain äärimmäisen ahdistunut ja yksinäinen tunne ja muistaakseni vapisin ja itkin. 

Otin opamoxin esille  ku mietin etten selvii täst ku tää on nii liikaa, mut en ottanu sitä koska jollain tasolla tiedostin sen verran et myös vaikeet kokemukset pitää käydä läpi ja että se olis lopulta wörttiä. Juoksin sänkyyn puhelimelle ja onnistuin soittaa kaverille (joka oli ilmottanu olevansa langanpäässä, jos paska osuukin tuulettimeen). Kaverin langanpäässä hoiti etäsittauksen erinomaisesti, kertoi että siellähän on meneillään helvetin hyvän kuulonen trippi ja muistutti että ehkä joku chai helpottaisi olotilaa. Sain neronleimauksen keittää kahvia mut en muistanu miten se tehää, tuntu yhtäaikasesti et oon vuoroin mielisairas tai kehitysvammanen ku koitin kaverille kertoo itkuisan sekavasti etten tiiä miten tätä keitetää. Mieleen tuli muistoja ja tuntemuksia enkä oikee tienny miten päin ne toimii, mut hetkittäin oli tunne et oli vastaus kaikkeen ja samaa aikaan mikää ei käyny järkeen. Pään sisällä kaikki asiat ja ajatukset tuntu olevan erillisii irrallisii laatikoita ja ajantaju katos kokonaan, mistää ei saanu kiinni. Kaveri muistutti että palasten voi antaa irrota, ne tulee lopulta aina takasin. 

Tässä kohtaa kävi myös hyvin kummallinen asia – tunsin nimittäin erilaisia tunteita päällekkäin yhtäaikaisesti (viha, suru, ilo, nauru, kauhu yms.) mikä oli todella kummallista ja äärimmäisen raskaan tuntuista. Kaikki tuntu kummallisen moniulotteiselta, jopa aika. Sitä oli ehkä vaikein käsittää, tuntu kuin aika olisi erillinen ulottuvuus, jonka ulkopuolelle olen astunut. Se tuntui todella järkevältä ja siltä kuin olisin kykeneväinen jopa liikkumaan siinä. Se oli myös ahdistavaa koska tuntu siltä et se ei lopu koskaa – tuntu siltä et oltii kirjaimellisesti oltu ikuisuus / kaks viikkoo puhelimessa (todellisuudessa noin kaksi tuntia).  Laitettiin luuri koukkuun ja jäin makoilee itsekseni ja huomasin että tää itseasiassa alkaa olla jo ohitse. En tiiä enkö osannu päästää irti vai oliko tän vaa mentävä näin?

Tripin jälkeen oli suunnattoman upea afterglow monta päivää, olin hyvin rauhallinen ja kaikkiin ahdistaviinkin ajatuksiin tuli suoraan vastaus kuin itsekseen ja tuntui siltä, että osasin hyväksyä asiat sellaisenaan kuin ne ovat. Afterglow kuitenkin kaikkosi pois noin viikon sisään ja sain töissä lopulta burnoutin ja jäin sairaslomalle. Joulun aikaan muistan olleeni melko surullinen, kävin rakkaan kissani haudalla ja illalla pajautin kannabista ja join pari olutta – mutta tällä kertaa suru syveni illan mittaan todella syvälle, niin syvälle että yllättäen aloin tärisemään ja itkemään ja tuntui kuin olisin taas menettämässä järkeäni, aivan kuten olisin taas takaisin siinä 5g kauhutripissä. Soitin eräälle läheiselle ystävälle samantien ja hän tunnisti sen olevan paniikkikohtaus. Tässä kohtaa tajusin, että sain samaisen kohtauksen myös tripin aikana, ja se meni hiljalleen ohitse. Tämän jälkeen lopetin kannabiksen ja alkoholin kokonaan 4kk ajaksi, koska ne muistuttivat vain siitä olotilasta.

Burnoutin/stressin laannuttua sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja söin mielialalääkkeitä noin 6 kk ajan ja aloin voimaan huomattavasti paremmin. Palasin myös töihin 3kk sairasloman jälkeen. Sittemmin vaihdoin myös työpaikasta parempaan.

Oliko 5g tripillä jotain tekemistä burnoutin ja masennuksen laukeamisen kanssa? En tiedä, mutta tiedän sen verran, että kyseinen burnout oli elämäni paras oppitunti ja se muutti maailmankuvan pysyvästi niin, että osaan pitää itsestäni huolta ja nauttia elämästä enkä enää stressaa turhista asioista.

Aion myös jatkaa kokeiluja psykedeelien kanssa, tällä kertaa vain huomattavasti vastuullisemmin."

Tuliaisia tyhjyydestä

"Otin vahingossa heroic dosen (arvio 500–600 μg) supervahvalla LSD:llä. Aikaisemmin ei egon hajoamista ollut kunnolla tapahtunut, ja tässä se tavallaan meni nurin väkisin. Koin putoamisen tyhjyyteen, voidiin, redusoiduin ei-miksikään ei-minnekään, niin ettei koko maailman olemassaoloa edes muistanut. Kun tämä tapahtui useita kertoja, se nosti vähän pelkoa pintaan, "voi ei joko taas". Voidia ennen näyttäytynyt multiversumi erilaisine maailmoineen, joista jotkut olivat hyvin demonisia, ei pelottanut. Ateisti ei usko semmoisiin edes niitä kokiessaan. Voidiin putoaminen alkoi mustista ja punaisista pikseleistä. Maailma katosi kuin lampun henki pulloon (genie effect), ja samalla katosi koko muisto sen olemassaolosta. Kokemus oli vaikea mutta hyödyllinen. Sen jälkeen ego on ollut joustava ja lopettanut vastustelun. Voimakkaatkaan perspektiivimuutokset eivät enää pelota. Lisäksi ensimmäisillä tripeillä tuntunut kuumotusefekti on sen koommin kadonnut. Kuumotus lienee johtunut egon vastustelusta.

Kokemus oli hankaluudestaan huolimatta läpimurto, ja se mahdollisti uusia huippukokemuksia myöhemmin. Tavallaan tuntuu siltä, että kuolin. Tuntuu myös, että jumiutuneita ajatuslooppeja jäi sinne voidiin. Kaikki asiat tuntuivat vähän aikaa uusilta. Seuraavilla tripeillä ego päätyi hajoamisen toiselle puolelle substanssista vapaaksi tietoisuudeksi. Tämä oli 6–8 tuntia putkeen positiivisen maksimin ultimaattista maksimia. Ilman void-kokemusta en ehkä olisi päässyt sinne. Vaikea trippi, mutta ei paha trippi. En ole koskaan kokenut pahaa trippiä, ainakaan sellaista mitä netissä kuvaillaan, syvistä kokemuksista ja toistokertojen merkittävästä määrästä huolimatta."

Kiitokset vastauksista. Tiukoista paikoista saatujen oppien jakaminen auttaa sivistyneemmän psykedeelikulttuurin luomisessa. Vaikka oman mielen syövereiden matkailuun liittyy poikkeuksetta riskejä – ja joskus tärkeimmät opit kumpuavat juuri niiden kohtaamisesta – on paljon tapoja, joilla voi vaikuttaa siihen, mitä matkasta jää käteen.

Psykedeelikysymys jatkuu lokakuun kysymyksen parissa. Siitä lisätietoa tästä.

 - = ✱ = -

Jäsenmaksut auttavat meitä edistämään psykedeelien viisaampaa käsittelyä. Voit tukea työtämme maksamalla vuoden 2022 jäsenmaksun. Lisätietoa jäsenyydestä täällä.

Voit myös liittyä sähköpostilistallemme tai Telegram-tiedotuskanavallemme, joilla tiedotamme tapahtumistamme, julkaisuistamme ja muusta toiminnastamme.