Heinäkuun teema: Happojeesus – Kun mopo keulii

Mitä yhteistä on uskoontulolla ja psykedeelin tuottamalla mystisellä kokemuksella? Paljonkin. Molempia kuvataan syvältä ravistelevina kokemuksina ja käännekohtina, jotka usein laittavat elämän arvojärjestyksen täysin uusiksi. Kummassakin tapauksessa ihmiset kuvaavat sisäistäneensä olevansa osa itseään laajempaa, elävää, hengittävää, merkityksellistä kokonaisuutta. Molemmat myös tuottavat osassa kokijoistaan syvän halun evankelioida – julistaa kaikille kansoille silmien ja sydämen avautumisen ilosanomaa.

Ulkopuolisen tarkastelijan näkökulmasta hurmoksellisen julistajan halu jakaa havahtumiskokemuksensa hedelmiä saattaa näyttäytyä mielipuolisena. Karttuva ymmärrys tällaisista tiloista kuitenkin viittaa siihen suuntaan, että syväravistelevat, transformatiiviset kokemukset ilmentävät jotain yleisinhimillistä; jotain kulttuurista ja uskomusjärjestelmästä riippumatonta. Tällaisilla kokemuksilla voi olla hyvinkin myönteinen rooli ihmisen polulla, toimi elämänmuutoksen liipasimena sitten Jeesus, Vishnu tai pohjolan silokki (tai kaikki kolme). Ilosanomaan tapaa liittyä kertomuksia masennuksen taittumisesta, vuosikymmenten viinavirtojen katkeamisesta ja uudesta elämästä.

Osan ihmisistä transformatiiviset kokemukset johtavat uskonnollisten yhteisöjen pariin, jotka tarjoavat merkitystä myllerrykseen rakentavia tarinoita sekä arkista vuorovaikutusta ihmisten kanssa, jotka ovat läpikäyneet vastaavia kokemuksia. Etenkin kun mukana on psykedeelejä, monet kuitenkin päätyvät pureskelemaan kokemuksiaan yksin, tai ainakin ilman sukupolvien saatossa rakentunutta merkityskehikkoa.

Mitä helvettiä minä oikein koin, ja miksi? Miten jatkan arkeani tästä eteenpäin? Miksi muut eivät tunnu tajuavan asian hienoutta? Miksi ihmiset katsovat minua kuin hullua? Jumalistaan luopuneesta maailmasta voi olla vaikea löytää kartastoja, jotka auttavat hahmottamaan transformatiivisia kokemuksia eivätkä leimaa niitä silkan patologisiksi.

Vastakaiun puute ja yksin jäämisen kokemus saattavat voimistaa ihmisen tunnetta omasta pyhästä tehtävästä, jonka sanoma muiden on tajuttava. Psykedeelejä käyttäneiden keskuudessa puhutaan “kuherruskuukaudesta” – eli valtavan avoimuuden ja innostuksen tilasta, johon liittyy usein tajusteiden (tai kosmisen rakkauden) tuputtaminen ratkaisuna jotakuinkin kaikkiin maailman ongelmiin.

Tyypillisesti tällainen tila näyttäytyy kokijalleen yksinomaan kirkkaana ja kauniina, mutta sillä on myös pimeät puolensa: ihminen saattaa huomaamattaan paeta olemassaolon hiertäviä ja kitkaisia puolia kosmiseen perspektiiviin, josta käsin katsottuna kaikki on ikuisesti täydellistä eikä ihminen tarvitse kukoistaakseen kuin egosta luopumista ja korkeinta rakkautta.

Kun elämän pimeimmätkin puolet nähdään ainoastaan Jumalten suurena suunnitelmana ja ihminen alkaa uskoa vapautuneensa egostaan, kriittiset äänet on helppo teilata sokeiden lampaiden määkimisenä, joka ilmentää vain heidän keskenkasvuisuuttaan ja vajavaisuuttaan. Todellisuudessa ihmisen ego ei tietenkään katoa pysyvästi sen kummemmin uskon voimalla kuin muillakaan keinoilla. Intensiivisimmänkin psykedeelipirstoutumisen paljastama egottomuuden ikuisuus tapaa arjen palauduttua osoittautua tilapäiseksi ja joskus myös pidempiaikaisesti minäminäkeskeisyyttä vahvistavaksi.

Tästä päästäänkin heinäkuun teemamme “Happojeesus: Kun mopo keulii”. Teemalainauksessamme psykedeelisen kulttiscifikirja Illuminatuksen päähenkilö Hagbard Celine, viittaa Alan Wattsin ajatukseen egon tuhoamisesta kaikkein suurimpana egotrippinä. Uskomus omasta egottomuudesta tapaa kytkeytyä vauhtisokeuteen, jonka lumoama ihminen uskoo toimivansa puhtaasta rakkauden tilasta, eikä kykene katsomaan tekemisiään mistään muusta näkökulmasta. Kosmisen yltäkylläisyyden tilassa on helppo menettää kosketus todellisuuden muihin tasoihin. 

Moni henkisen sivuuttamisen (spiritual bypassing) tiloja läpikäynyt alkaa vasta pidemmän ajan kuluessa hahmottaa, mitä kaiken dualismin ylittävässä täydellisessä olemisen tilassa jäi huomaamatta. Ilman kanssaihmisten vastakaikua ja ymmärrystä jäänyt saattaa katkeroitua: “Miksi te ette ymmärrä minun puhettani”, tämä tivaa profeetan elkein.

Useimmiten näistä tiloista selvitään vain ripauksella noloutta omasta tohkeissaanolosta ja mittakaavan hukkaamisesta, ja ne osoittautuvat hyvinkin opettavaisiksi. Kaikki eivät kuitenkaan ole näin onnekkaita. Sivulliselle happojeesustiloissa olevan ihmisen kohtaaminen saattaa olla vaivaannuttavaa ja jopa pelottavaa, etenkin koska kyseisiin tiloihin saattaa loputtoman julistuspuheen ohella liittyä myös itsesuojeluvaiston pettämistä ja kaikkivoipuuskuvitelmia. Pahimmillaan jeesustrippi, psykedeeleillä tai ilman, saattaa eskaloitua väkivaltaiseksi psykoosiksi. Osa näistä profeetoista päätyy suljetulle osastolle liiallisen manian (ja surullisen usein myös muut tunteet) taltuttavan kemiallisen pakkopaidan hellään huomaan.

Entä jos kulttuurissamme vallitsisi nykyistä syvempi ymmärrys happojeesustilojen ilmenemismuodoista, niiden rakentavista ja tuhoavista potentiaaleista sekä niiden taustalla vaikuttavista mekanismeista? Entä jos mielenterveyden ammattilaiset löytäisivät useammin myönteistä kasvua tukevia tapoja lähestyä tilanteita, joissa perusta horjuu? Entä jos useampi meistä osaisi kohdata happojeesuksen maadoittavalla myötätunnolla, joka ei edellytä sekopäisimpien tarinoiden kannustamista? Entä jos ymmärtäisimme, että joskus kantavin tie vakauteen kulkee kaaoksen lävitse?

Tarvitsemme kestävämpiä tapoja käsitellä ja jäsentää näitä yleisinhimillisiä kokemuksia. Etsikäämme keinoja jeesata niin olemassaolon syvimpiä pohjamutia kahlanneita kuin ylivertaisimman kauneuden todistaneita ihmisiä elämään korkeinta potentiaaliaan meidän kaikkien hyväksi.