Piritorin Paavali
Kuva: Paavalin kääntymys, Peter Paul Rubens, 1610–1612
Psykedeelit ovat siitä jänniä kapistuksia, että käyttökokemuksissa kuvataan niin ateisminsa löytäviä ex-uskovaisia kuin uskonnollisuuteen astuvia ex-ateisteja. Yhtäläistä tällaisille kertomuksille lienee todellisuuskokemuksen ja maailmankuvan perinpohjainen ravistelu. Psykedeelit eivät takaa yhdenlaista lopputulosta, mutta matkan päätepiste tapaa olla aivan toisaalla kuin niillä main, joilta matkaan alun perin lähdettiin. Vakikirjoittajamme, teologian opiskelija ja pappeudesta haaveileva Tommi Vehmas kuvaa tekstissään yhtä lailla psykedeelien kuin kristinuskon värittämää polkuaan.
Niin sanottu sekularisaatioteesi missasi maalitaulun: uskonnollisuus ei ole vähenemässä maailmasta. Siinä missä kristinusko ja islam porskuttavat etenkin globaalissa etelässä, on länsimaissa ollut alati enemmän kysyntää uususkonnollisuudelle. Ihmisen kaipuu pyhän kokemiseen etsii uusia väyliä. Internetin runsauden aikakautena on helppo löytää mitä erilaisempia ajatelmia ja tekniikoita ihmiselämän kysymyksiin vastaamiseksi samaan aikaan kun valtavirtaiset uskonnot sivuutetaan tylsinä.
Kuulun onnekseni tai onnettomuudekseni niihin ihmisiin, joiden on pakko löytää jonkinlainen selitys kaiken olemassaololle. Hylättyäni seurakuntanuoren roolini angstisena teininä, pakkasin Nietzschen Näin puhui Zarathustran reppuuni ja lähdin etsimään uusia väyliä. Ateistiksi minusta ei ollut. Teiniwiccavaihe ei tarjonnut pysyviä vastauksia. Sitä, tätä ja tota tehdessäni sain vuosien varrella jonkinlaisia mystiseksi luokiteltavia kokemuksia. Bodhidharmaa väkevästi seurailevat zen-kirjani sanoivat, että näillä kokemuksilla ei ole arvoa itsessään, joten pitää vain jatkaa istumista.
En kuitenkaan päässyt omia intuitioitani karkuun ja päädyin tienristeykseen. Jos luterilaisessa kulttuurissa kasvaneen epätoivoisen totuuden etsijän vaihtoehtoina on
a) mystisen perinteensä käyttöohjeen hukannut valtavirtaprotestantismi,
b) karismaattinen vapaakirkollisuus tai
c) uudenkuun kasteessa kylpevien kristallihippien menestysteologialta haiskahtava kvanttiregressioterapeutiksi pätevöittävä yrittäjäkurssi (alehinta 600$)
voi mielensä syövereitä avaavia kokemuksia janoava matkaaja päätyä tilanteeseen, jossa yksi vaihtoehto onkin
d) hapon imeminen syysyössä.⁽¹⁾
Oliko tämä lopulta se fiksuin vaihtoehto? Ei välttämättä. Kaksi asiaa maailmankaikkeudessa ovat rajattomia: toinen on ihmisten typeryys, ja toinen on Jumalan armo. Kristus pelasti minut huumeilla.
Vaikka kuinka selittäisin, että suosin termejä kuten psykedeelit ja enteogeenit, iso osa uskonnollisesta vertaisryhmästäni käyttäisi luontevammin sanaa "huumeet" nimenomaan sanan syntiä uhkuvassa merkityksessä. En voi perustella tekoani lain tai Jumalani edessä, mutta minä tein sen etsiäkseni totuutta. Enkä tiedä missä olisin, jos en olisi etsinyt.
Ymmärrystä etsivä usko
Kasvoin lapsuudessani kristillisen viitekehyksen sisään. En valinnut sitä, enkä tiedä, millaista on elää jumaluudesta tyhjässä maailmankaikkeudessa.
Kasvatukseni ei ollut hurmahenkistä tai kaikennielevää. Oli maailma ja me ihmiset, ja sitten oli Jumala ja Jeesus, jotka operoivat jossain omassa mittakaavassaan, mutta olivat samalla läsnä myös ihmisten keskuudessa. Teistisen metafysiikan vastapainona oli insinööriveljeni opettama tieteellinen tapa lähestyä maailmaa. Oli karkkipäivä, joskus itsekseni lausumani iltarukous ja lauantaiaamuna lineaarisen kuvaputki-TV:n tuuttaama Muskettikoirat ja murokulho. En elänyt maailmassa, jossa kaikkialla pyöri henkiolentoja, eikä Jumala ollut (tai ole) minulle joku parrakas ukko pilven päällä, vaikka Twitterissä rinkirunkkaavat ohjelmalliset ateistit tällaisen antropomorfisen ajatusharhan mielellään lukevatkin jessejengin kannaksi. Lopputuloksena näiden dawkinsilaisten somekommandojen etumukset sojottavat yhtä ylväinä ja kovina kuin Päivi Räsäsen soo-soota heristävä etusormi.
Ehkä olin uskossani niin heikko, että minun piti läpikäydä psykedeelikokemus ja vertailla sitä aiempiin mystisiin kokemuksiini. Ehkä se oli Jumalan tahto.⁽²⁾ En osaa sanoa muuta kuin, että omalla kohdallani nämä kokemukset lopulta tasapainottivat toisiaan: ymmärsin vuosien kuluessa, että teologian kuivakan dogmaattiset lauselmat pyrkivät suojelemaan uskonperinteen itseymmärrystä. Ne eivät siis syntyneet tyhjästä tai mielivaltaisesti. Suorastaan kliseinen valokokemus sai minut tajuamaan, että uskontojen keskiössä on sisäinen muutos ja näkemisen kokemus. Kuvaukset tästä kaikesta ovat kuitenkin Tuomas Akvinolaisen sanoin olkia. Ilman tuota kokemusta en olisi ikinä päätynyt yliopistoon, vaan olisin jatkanut epätoivoista itsekeskeistä rimpuilua olemassaoloni oikeuttamiseksi.
En vieläkään osaa sanoa, mitä tarkalleen tapahtui, mutta tiedän sen, että kukaan tai mikään ei voi viedä minulta sen hetken tuomaa varmuutta pois. Oma kokemukseni jäsentyy yhä helpoiten kristillisen viitekehyksen sisällä, ja oikeastaan lähes kaikki ajatteluni on ollut näiden vuosien aikana lähinnä yritystä ymmärtää sitä ja antaa sille jonkinlainen muotoilu. Tämän seurauksena sellaiset kristinuskon muodot, jotka vähättelevät älyllistä analyysia tai esimerkiksi neurotieteitä, eivät tarjoa minulle juuri mitään, sillä minun on ollut pakko pohtia uskonnollisia kokemuksiani nimenomaan fysikalistisen todellisuuden kannalta. Mitä ihmisen aivoissa tapahtuu, kun hän meditoi tai rukoilee? Voiko uskonnolliset tai mystiset kokemukset redusoida pelkäksi aivosähköksi, ja jos voi, niin mitä siitä seuraa? Toisaalta kristilliseen teologiaan vuosituhansien saatossa nivoutuneet ajatukset Kristukseen osallistumisesta, sielun pimeästä yöstä, hiljaisuuden rukouksesta, mielen sisäisestä etsimisestä tai maailmankaikkeuden luotuisuudesta eivät ole teoreettisia konstrukteja, vaan omassa henkilöhistoriassani kantamaani elävää kokemuksellista todellisuutta. Lapsesta asti jatkuneen pyristelyn sijaan olin lopulta valmis hyväksymään sen tosiasian, että oma tajuntani näkee maailmassa loogisen ja jotain päämäärää kohti suuntautuneen fysikaalisen hierarkian rakenteen, jonka Jumala on luonut ja ihmisille ilmoittanut.
Miksi siis puhua mystiikasta tai mystisestä kokemuksesta vuonna 2020? Siksi, että kristillinen perinne on täynnä kirjoja ja metodeja, jotka voivat toisaalta toimia mystisen kokemuksen sanoittajana, ohjekirjana oman henkisyytensä tai harjoittamisensa syventämiseen ja/tai sisäisen psykedeelimatkan tiekarttana. Ne eivät ole mitään taskukirjaversioita kirjoittajansa persoonasta, vaan pyrkimyksiä kielellistää sitä armon kohtaamista, jota nämä pyhää koskettaneet saivat maistaa jo tässä elämässä. Tällaisia teoksia lukiessa tulee ymmärtää, että ne eivät ole älyllisiä puhdetöitä, vaan mystisen kokemuksen saavuttaneiden syntisten tuottamia tienviittoja tuleville sukupolville. Psykedeelitutkimus ja uskontotiede ovat melko yksimielisiä siitä, että mystistä kokemusta ja psykedeelikokemusta yhdistävät monet samanlaiset neurologiset olotilat ja kokemuksellinen narratiivi.⁽³⁾ Molempien seurauksena voi syntyä tarve jakaa vastaanotettua ilosanomaa riippumatta siitä, kiinnostaako evankeliumi muita ihmisiä vaiko ei.
Olen nähnyt ihmisten innostuvan sekä Jeesuksesta että psykedeeleistä. Hurmoksellisen muutoksen kokeneet nuoret katuevankelistat hymyilevät, syleilevät ja tarjoavat mahdollisuutta tulla osaksi yhteisöään. Joillekuille Jeesusjunaan hypänneille edessä onkin kaiken muuttuminen: sisäinen arvomaailma ja kuva todellisuudesta mullistuvat ja elämä saa syvemmän merkityksen uskoontulon ja uskonyhteisön kautta. Samanhenkisiä kokemuksia saattaa tulla tajusteiden käytön kautta. Ihmisen käsitys itsen ja maailman suhteesta muljahtaa uudelle tangentille; hänestä saattaa tulla avoimempi ja tyytyväisempi, ja hänen luontosuhteensa saattaa muuttua. Lisäksi todellisuutta koskevat taustaoletukset saattavat muuttua täysin: ateisteista tulee uskovaisia, uskovaisista tulee ateisteja, agnostikoista panteisteja jne.
Teologisessa kielessä voisi puhua pyhityksestä tai armon kokemuksesta, mikäli tällaisiin kokemuksiin lasketaan jonkinlainen “ulkopuolelta” tuleva vaikutus tai oivallus, jonka seurauksena ihmisen suuntautuminen ja toiminta maailmassa muuttuu.
Näillä kokemuksilla voi kuitenkin olla myös varjopuolia: lievimmillään Jeesus-jengiin liittynyt opetuslapsi saattaa ryhtyä lakihenkiseksi ylisuorittajaksi tai irrallisilla Raamatunkohdilla aseistautuneeksi totuuden torveksi. Pahanlaatuisessa tapauksessa uskoonsa hurahtanut voi saada messiaskompleksin, ajatella, että karjumalla YouTubessa tai lineaarisessa TV:ssä voi saada syövät paranemaan tai koronavirustartunnat estettyä tai vaikkapa perustaa itsemurhakultin.
Psykedeelien kanssa puljaava saattaa kokea samanlaista hurmahenkisyyttä. Messiaskompleksi voi iskeä tajunnan porttien auettua, joskin yleensä eri muodossa. Lievimmillään tämä voi olla esimerkiksi ajatuksia vesijohtoveden hapottamisesta tai jatkuvaa tuuttausta siitä, miten aivan kaikkien valtaapitävien pitäisi litkiä liaania, “jotta ne tajuais”. Toisaalta, etenkin jos taustalla on jo valmiiksi piileviä mielenterveyden ongelmia, seuraukset voivat olla karmivat. Eräs puolituttuni vastaanotti viestejä sieltä, täältä ja tuolta. Päähän oli asennettu metallilevy, valtio vainosi ja terveydenhuolto oli mukana jossain Illuminatin salajuonessa. Myöhemmin hän tappoi isänsä.
Kuten alussa totesin, uskontojen merkitys ei ole vähenemässä, eikä ihmisten kiinnostus erilaisia tajunnantiloja kohtaan tule katoamaan.⁽⁴⁾ Mikäli molempiin linkitetään ajatus transformatiivisen kokemuksen mahdollisuudesta, tarvitaan pyrkimystä ymmärtää tätä kokemusta kohtaan sekä tapojen löytämistä tämän prosessin kuvaamiseksi. Sisäisiä transformaatioita syystä tai toisesta käyneet ihmiset jäävät herkästi yksin, mikäli heillä ei vertaisryhmissään ole keinoja käsitellä näitä identiteettiä vahvasti ravistelevia kokemuksia. Epätavanomaisissa tajunnantiloissa saatujen kokemusten totuuden sivuuttaminen vaikkapa "hallusinaationa" ei uskonnollisinkaan silmin luettuna ole kannattava siirto, sillä tämän ajattelun loppuun saattaminen vie pohjan esimerkiksi profeettakirjallisuudelta, Paavalin todistukselta ja valtavalta määrältä pyhimyksiä.
Väitän, että uskonnollisten perinteiden mystisestä teologiasta on mahdollista löytää konkreettisia kuvauksia tajunnantilan muutoksista sekä metodeja niiden saavuttamiseksi riippumatta siitä, sitoutuuko niiden kuvaamaan uskomusjärjestelmään. Teologian ja psykedeelitutkimuksen dialogi voisi parhaimmillaan olla hedelmällistä molemmille osapuolille ja auttaa ihmisiä löytämään sisäisen tasapainonsa sanoittamalla näitä keskenään lopulta samankaltaisia tiloja.
Tämä vaatii sekä yksilötasolla että tieteiden välillä sitä, että kokemuksia pyritään ymmärtämään ja puhumaan niistä koherentisti. Tämä ei tarkoita Raamatulla päähän hakkaamista tai eduskunnan kahvipannun lysergisointia, vaan kokemuksien ja oivallusten jakamista muiden kanssa. Oli etsimisen väylänä sitten Jeesuksen rukous, jooga tai taikasienet, meidän elämämme pulppuaa samasta lähteestä. Puhu, niin tulet kuulluksi. Etsi, niin tulet löytämään.
Tommi J. Vehmas
Kirjoittaja on Jan van Ruusbroecin mystiikasta graduaan tekevä teologian opiskelija ja entinen ammattibasisti, joka pitkän pyristelyn jälkeen hylkäsi naiivin rock-unelmansa löytääkseen Jumalan.
Viitteet:
(1) Nyt seuraa vastuuvapauslauseke: Kirjoittaja ei suosittele kenellekään happokuureja, Horebin vuoren palavasta pensaasta käärittyjä taikasavukkeita tai Johannes Kastajalta säädettyjen silokkien syömistä. Lisäksi piispoille ja muille huolestuneille tahoille tiedoksi, että tapahtuneesta on jo sen verran monta vuotta aikaa, että rikos on vanhentunut.
(2) Dogmaattinen huomio: Laittomien päihteiden käyttö on luterilaisen teologian mukaan synti, sillä siinä rikotaan maallisen esivallan asettamia säädöksiä. Toisaalta jos kokemuksen tuottama usko on “aitoa” eli pelastavaa uskoa, se on Jumalan aikaansaamaa, sillä ihminen ei pysty itse omin voimin vaikuttamaan pelastukseensa. Tästä seuraa se, että Jumala käyttäisi tätä kadotukseen johtavaa rikkomusta uskon aikaansaamisen työkaluna, jonka lopputuloksena myös se laittomilla hapoilla uskoontullut hippi olisi pelastettu.
(3) Tästä esimerkkejä esim. Barrett & Griffiths 2019: Classic Hallucinogens and Mystical Experiences: Phenomenology and Neural Correlates, Winkelman 2017: The Mechanisms of Psychedelic Visionary Experiences: Hypotheses from Evolutionary Psychology , ns. henkisyyden naturalistiseen selittämiseen pyrkivä Letheby 2016: The philosophy of psychedelic transformation sekä Griffiths, Davis, Hurwitz et al. 2019: Survey of subjective "God encounter experiences": Comparisons among naturally occurring experiences and those occasioned by the classic psychedelics psilocybin, LSD, ayahuasca, or DMT
(4) Kokemusten todellisuus on itse kokemuksen kannalta toissijaista. Bortolotti ja Letheby ovat väittäneet, että ihminen voi saavuttaa episteemisiä hyötyjä uskomuksistaan riippumatta siitä, ovatko niiden kantamat käsitykset objektiivisesti totta. Lyhyehkösti Lethebyn ajatelmista esim. tästä.