Psykedeelien kasvattamat

Kuva: Chris Thorn Photography

Ehkäisevän päihdetyön, haittojen vähentämisen politiikan, riippuvuuden hoidon ja psykedeelitutkimuksen parissa työskennellyt Kenneth W. Tupper toimii apulaisprofessorina University of British Columbian School of Population and Public Healthissa ja University of Victorian School of Child and Youth Caressa Kanadassa. Yksi hänen tutkimustyössään käsittelemistä teemoista on enteogeeniavusteinen kasvatus (entheogenic education), josta Tupper on kirjoittanut useita artikkeleita. Käsitettä enteogeeni voidaan pitää osittain päällekkäisenä psykedeelin kanssa, mutta enteogeeni viittaa erityisesti sellaisiin näiden yhdisteiden tuottamiin kokemuksiin, joita kuvataan “mystisiksi” tai jopa “jumalaisiksi”.

Tämä haastattelu tehtiin elokuussa 2017, jolloin Tupper luennoi Helsingissä tieteellisen aikakauslehti Journal of Contemporary Drug Problemsin konferenssissa. Hänen luentonsa "Is ayahuasca a drug?" aiheena oli, että ayahuascaan viitataan usein sakramenttina, lääkkeenä tai kasviopettajana, mutta monet vastustavat määrittelyä “huumeeksi” tai “päihteeksi”. Tupper kertoo: “Halusin perehtyä tuohon näkemykseen ja sen taustasyihin. Miksi määritelmä herättää vastustusta? Kyseessä on kiintoisa ontologinen kysymys. Mitä ayahuasca oikeastaan on?”

Seuraavan, useampaankin psykedeeliseen teemaan pureutuvan haastattelun toteutti Psykedeelisen sivistyksen liiton puheenjohtaja Henry Vistbacka.

H: Kerro taustastasi psykedeelitutkimuksen parissa.

K: Graduni käsitteli enteogeeniavusteista kasvatusta, väitöskirjani puolestaan ayahuascan globalisointia. Olen keskittynyt tutkimaan erityisesti psykedeelien muita kuin terapeuttisia vaikutuksia. Psykedeelitutkimuksessa keskitytään tällä hetkellä erityisesti psykedeelien terapeuttiseen ja parantavaan potentiaaliin, mutta nähdäkseni myös niiden laajempia kognitiivisia hyötyjä on syytä tutkia.

H: Mistä enteogeeniavusteisessa kasvatuksessa on kyse?

K: Luin 90-luvun puolivälissä kirjoja, joissa kuvattiin alkuperäiskansojen käsitystä psykedeeleistä “kasviopettajina”. Tämä sopi esimerkiksi Timothy Learyn ja Aldous Huxleyn käsityksiin psykedeeleistä oppimisen voimistajina, esimerkiksi mielen laajentamisen, luovuuden ja inspiraation apuvälineinä. Tahdoin luoda tilaa keskustelulle, jossa olisi mahdollista käsitellä sitä mahdollisuutta, että tällaisissa ideoissa voisi olla perää – että kyseessä on vähintäänkin pohtimisen arvoinen aihepiiri.

Osa skeptisesti suhtautuvista professoreista varoitti tämän olevan uraitsemurha. Myönteisemmin suhtautuvatkin kehottivat lähestymään asiaa pitkän aikavälin tavoitteena ja ennakoivat, että joutuisin ajan hengen huomioiden uimaan asiassa vastavirtaan. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana ilmapiiri on kuitenkin muuttunut ja psykedeelien terapiapotentiaalia koskeva tieteellinen ymmärrys on karttunut. Vähitellen on alettu keskustella jopa psykedeelien muusta kuin terapeuttisesta potentiaalista ja “terveiden ihmisten parantamisesta”.

Kehityspsykologi Howard Gardner kehitti moniälykkyysteorian, joka haastoi älykkyystestien mittaamaa, loogiseen, matemaattiseen ja kielelliseen älykkyyteen keskittyvää älykkyyskäsitystä, joita modernit koulujärjestelmät palkitsevat. Hän tutki esimerkiksi kinesteettistä, musikaalista ja ihmissuhteisiin liittyvää älykkyyttä. Hän ei pitänyt “henkisyyden” käsitteestä, mutta luonnosteli ajatusta eksistentiaalisesta älykkyydestä – taipumuksesta perehtyä eksistentiaalisiin kysymyksiin ja aihetta koskevasta lahjakkuudesta. Monista kulttuureista poiketen meidän kulttuurimme ei ole tavannut arvostaa tätä älykkyyden lajina.

Psykedeelit voi nähdä eksistentiaalisen älykkyyden kehittämisen työkaluina samaan tapaan kuin kitara voi auttaa kehittämään musiikillista älyä tai helmitaulu matemaattista älyä. 

Kasvatustieteen professori Kieran Egan esitteli minulle [Lev] Vygotskyn ajatuksen kognitiivisista työkaluista, jonka koin psykedeelien yhteydessä hyödylliseksi. Työkalut eivät ole lähtökohtaisesti hyviä tai pahoja: niiden käytöllä voi olla myönteisiä tai kielteisiä seurauksia riippuen käyttötarkoituksista, käytön huolellisuudesta sekä siitä, miten kulttuuri ohjaa käyttöä. Veitsi voi tehdä ihmeitä taitavan kirurgin tai mestarikokin käsissä, mutta voi olla vaarallinen siihen leluna suhtautuvan lapsen käsissä.

Psykedeelit ovat voimakkaita työkaluja, joiden käyttö edellyttää perehtyneisyyttä. Ihmeet ovat mahdollisia, mutta psykedeelien naiivi tai epäkunnioittava käsittely on vaarallista.

Alkuperäiskansoilla on ollut käytänteitä, joilla psykedeelien vaikutuksista opitaan ylisukupolvisesti. Vanhukset tuntevat vastuullisen käytön mallit, jotka minimoivat haittoja ja maksimoivat hyötyjä. Nykyisen lainsäädäntömme ja asenneilmapiirimme vallitessa tällainen ajatus toki muodostaisi haasteen. Olen pyrkinyt avaamaan keskustelua edes siitä mahdollisuudesta, ettei tällainen lähestymistapa välttämättä ole huono asia.

Yksi tutkimani idea on “kokemuksellinen kasvatus”. Pohjois-Amerikassa toimiva Outward Bound -ohjelma vie nuorisoryhmiä päiviksi erämaahan – vuorille, järville ja metsiin. Näihin ohjelmiin sisältyy usein yksinään vietettyä aikaa. Tämä vertautuu perinteisten kulttuurien vision quest -siirtymäriitteihin. Olen hahmotellut ajatusta tällaisesta ohjelmasta, jossa olisi mukana psykedeelejä. Ei osana koulujärjestelmää, vaan vapaaehtoisena mahdollisuutena. Kokemuskokonaisuus voisi sisältää esimerkiksi viisi erämaassa vietettyä päivää, vuorikiipeilyä, luonnossa vaeltamista, sekä alkuperäiskansojen turvallisen tilan luovista rituaaleista ammentavan seremonian, jossa hyödynnettäisiin esimerkiksi ayahuascaa tai peyotea.

Brasilian ayahuascakirkot sallivat nuorten osallistua seremonioihinsa. Toisin kuin alkoholin kohdalla, niissä ei ole ehdotonta ikärajaa. Vanhemmat arvioivat itse, ovatko heidän jälkeläisensä sopivassa kehitysvaiheessa. 

Positiivisen psykologian piirissä puhutaan merkityksen kokemisen keskeisyydestä ihmisen elinvoimaisuudelle. Monille murrosiän keski- tai myöhäisvaihetta läpikäyville tämäntyyppinen kokemus voisi toimia vastalääkkeenä sille turtumukselle, josta monet länsimaisen kulutuskeskeisen materialismin kasvattamat nuoret kärsivät.

H: Mainitsit vaarat. Mitä katsot, että pahimmillaan voi tapahtua jos psykedeelejä käytetään vääränlaisessa tilanteessa tai puutteellisesti valmistautuen, tai jos asiat vain jostain odottamattomasta syystä menevät pieleen?

K: Tapaustutkimuksia on paljon. Pahimmillaan seurauksena voi olla kuolema tai vakavan mielenterveysongelman puhkeaminen. Psykedeelit eivät ole yleishyödyllisiä ihmelääkkeitä, ja niiden käytön vasta-aiheita ovat esimerkiksi jotkin lääkkeet ja tietyt edeltävät psykiatriset ongelmat. Mielenterveyslaitoksissa elää ihmisiä, joiden sairauden kulussa psykedeeleillä on ollut roolinsa. Varovaisuuteen on ehdottomasti syytä.

H: Nyky-yhteiskunnan on sanottu keskittyvän liikaa yksilönvapauksiin ja liian vähän vastuuseen. Uskotko, että psykedeelit voivat sopivissa olosuhteissa auttaa tässä?

K: Psykedeelikokemukset voivat muuttaa ihmisen asenteita ja jopa hänen elämänsä päämääriä. Tämä voi kattaa esimerkiksi uralla, elintavoissa tai ihmissuhteissa tapahtuvia muutoksia. Asiaa voi tarkastella vastuun näkökulmasta – edellämainitut kattavat muutakin kuin oman navan ja omat nautinnot. Santo Daime -ayahuascakirkko kutsuu seremonioitaan portugalinkielisellä nimellä trabalho, työ. Kyse ei ole hedonismista.

Yhteiskuntamme maallistuminen on vaikuttanut elämämme henkisiin ulottuvuuksiin. Kasvatuspsykologian professori Thomas B. Roberts on pohtinut ajatusta “enteogeenisesta reformaatiosta”: Henkinen kokemus ei edellytä pappeja tai uskonnollisia tekstejä. Suora mystinen kokemus on tavoitettavissa esimerkiksi ayahuascan, peyoten tai psilosybiinin kaltaisten teknologioiden avulla. Tällaiset kokemukset ovat osa ihmisyyttä. Joillain on onni kokea niitä spontaanisti, mutta veikkaisin, että enemmistöllä samaan ei ole mahdollisuutta.

Terveillä koehenkilöillä toteutetut tutkimukset osoittavat, että mystisillä kokemuksilla voi olla suuri arvo ja merkitys ihmisten elämissä. Tätä aihepiiriä koskevan tieteellisen aineiston kartuttaminen on arvokasta. Johns Hopkins -tutkimusyliopistolla on käynnissä yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista psykedeelitutkimuksista: Tarkoituksena on selvittää, voidaanko psilosybiinillä tuottaa uskonnollisten johtajien keskuudessa henkisiä tai mystisiä kokemuksia.

H: Olet pohtinut myös ayahuascan globalisoitumista. Avaisitko ajatuksiasi tästä?

K: Olen kirjoittanut ja luennoinut otsikolla “Ayahuasca ja talous: Raha, markkinat ja köynnöksen arvo”. Minua kiinnostaa näkökulma ayahuascaan aineellisena hyödykkeenä, jota käsitellään rahaan perustuvan globaalin vaihtojärjestelmämme puitteissa. Tämä on jotain aivan muuta kuin ayahuascan historia: Amazonin alueen perinteiset kulttuurit perustuivat lahjatalouksiin, eikä rahallisen vaihdon ajatus ollut edes kuviteltavissa. Tämä on kuitenkin muuttunut sen myötä kun neoliberaali ajatus siitä, että kaikki kuuluu markkinoille, on kasvattanut vaikutusvaltaansa.

Miten ayahuascan kaltaisen asian arvoa voidaan mitata? Mikä on rahaan keskittyvän hintateorian ja arvon suhde? Itselläni ei ollut erityistä tietoa tai kiinnostusta taloustieteitä kohtaan kunnes päädyin pohtimaan niitä ayahuascan vaikutuksen alaisena. Tämä johti minut tarkastelemaan globaalin raha- ja finanssijärjestelmämme juuria ja syntyä, vähimmäisvarantojärjestelmää ja arvoon liittyviä kysymyksiä, velan ja rahan välistä suhdetta sekä sitä, miten nämä asiat kytkeytyvät toisiinsa.

Valuuttamme ja niiden perustana toimivat arvojärjestelmät ovat monella tapaa irrallaan todella arvokkaista asioista. Millä on todellista arvoa? Kysymystä voi lähestyä pohtimalla, kuinka paljon tiettyä asiaa jäisi kaipaamaan jos sen menettäisi.

Ilman happea kuolemme minuuteissa. Ilman vettä kuolemme päivissä. Ilman ruokaa kuolemme viikoissa. Ilman ihmissuhteita millään edellisistä ei ole arvoa. Miten luoda vastavuoroisuuden ja arvon välittämisen järjestelmiä, jotka perustuvat todelliseen arvoon eivätkä vain keinotekoisiin rakennelmiin? Kyse ei ole vain rahaksi kutsumastamme paperista ja metallista vaan ennen kaikkea pankkitiliemme nollista ja ykkösistä, joiden arvo perustuu velkarakenteisiin. Suosittelen tämän tiimoilta David Graeberin erinomaista kirjaa Debt: The First 5000 Years. 

Taloustiede ja ekologia ovat toisistaan erillään. Enemmän kuin koskaan, tämä jättää meidät erilleen toisistamme, menetettyä yhteyttä tarvitseviksi. En näe mitään muuta kestävää kehityssuuntaa kuin siirtymän loputtoman kasvun käyriltä tasapainotalouteen. Tällä hetkellä pidän erityisen tärkeänä kysymystä siitä, tapahtuuko tämä ennen suuren mittakaavan taloudellista romahdusta vaiko vasta sellaisen jälkeen.

H: Erillisenä tieteenalana taloustiede kehittyi ennen ekologiaa, ja olemme ikään kuin yrittäneet pakottaa ekologiaa mahtumaan taloustieteen muotteihin. Ehkä taloustiedettä kannattaisi ajatella pikemminkin ekologialle alisteisena alana?

K: Astrologia ja astronomia olivat alun perin sama asia. Tieteen ja teleskooppien kehitys kuitenkin erotti ne sillä seurauksella, että astronomia kehittyi kvantitatiiviseksi kovaksi tieteeksi, kun taas astrologia alkoi näyttäytyä höttönä. Tänä päivänä monet käsittävät taloustieteen kvantitatiivisena kovana tieteenä, ekologian taas höttönä. Todellisuus on päinvastainen: Koko olemassaolomme tällä planeetalla perustuu elämäämme ylläpitäviin elementteihin – ilmaan, veteen, ruokaan. On täysin absurdia, ettei ulkoisvaikutuksia – päästöjämme ja jätteitämme – sisällytetä talouslaskelmiimme. Ikään kuin matematiikka ei koskisi meitä.

Toistaiseksi olemme selviytyneet fossiilisten polttoaineiden tarjoamilla energiavaroilla – öljyksi puristuneella miljoonien vuosien auringonvalolla. Andrew Nikiforukin oivallinen kirja The Energy of Slaves: Oil and the New Servitude kuvaa sitä, kuinka orjuuden lopettaminen tapahtui rinnakkain fossiilisten polttoaineiden nousun kanssa. Kenellä oli ammoisina aikoina satoja hevosia, joilla kulkea ympäriinsä? Käytännössä vain kuninkaallisilla. Tänä päivänä kaikilla on autoissaan satojen hevosten voima.

H: Meillä ei näytä olevan realistisia suunnitelmia fossiiliriippuvuutemme parantamiseen. Kirjailija John Michael Greer on luonnostellut "pitkän alamäen" (“The Long Descent”) skenaariota, jossa sivilisaatiomme läpikäy vuosisatojen mittaisen "katabolisen romahduksen", hitaan surkastumisen, joka on seurausta nykymallisen yhteiskunnan vaatimien valtavien energiaresurssien rajallisuudesta.

K: Öljyhuippu ei käsittääkseni ole teoria vaan fakta. Öljy on uusiutumaton luonnonvara. Kellokäyrän huipussahan ei ole kyse siitä, että öljy loppuisi: sitä on maassa juuri niin paljon kuin sitä on kyseiseen ajankohtaan asti säilynyt. Kyse on vain siitä, ettei öljyä voi porata loputtomiin kiihtyvällä tahdilla.

H: Vähenevän tuoton laki.

K: Nimenomaan. Olen kuullut ennusteita, joiden mukaan seuraavien 5–10 vuoden aikana saattaisi olla odotettavissa keikahduspiste, jonka jälkeen aurinkopaneeleilla olisi mahdollista tuottaa riittävästi energiaa uusien aurinkopaneelien tuottamiseen. Mutta vaikka näin olisikin, myös muiden raaka-aineiden määrä on rajallinen – esimerkiksi jalo- ja raskasmetallien. Öljy ei ole ainoa rajoittava tekijä.

Yritän välttää tuomiopäiväpuheita, mutta tämän päivän nuoret tulevat perimään ongelmat, joiden hoitamisesta emme ota vastuuta. Meidän on alettava yhdessä antaa asialle huomiotamme. Tahtoisin nähdä psykedeelien potentiaalia valjastettavan kasvavissa määrin tälle alueelle. Niitä koskeva kieltolaki on pitänyt ihmisten ulottumattomissa kokemuksia, joilla on potentiaalia muuttaa suhdettamme toisiimme ja planeettaamme.

Näköpiirissäni on toivoa, mutta uskon meidän myös tuntevan kellon tikityksen. Meillä ei ole varaa pyöritellä peukaloitamme vuosisatoja.

H: Millaisia toiveita sinulla on psykedeelitutkimuksen tulevaisuudesta?

K: Tahtoisin nähdä tutkimusta, jossa alkuperäiskansojen ymmärrykseen ja käytäntöihin suhtaudutaan vakavasti ja pyrkimyksenä on tuoda näitä maailmoja lähemmäs toisiaan. Ayahuasca on kognitiivinen työkalu, jota on kehitetty vähintäänkin satojen vuosien ajan. Miten tällaista ilmiötä lähestytään tieteen menetelmin?

Kiinnostavia ovat myös tietoteoreettiset kysymykset koskien esimerkiksi kasviopettajia: Onko “kasvin henki” tietoinen toimija? Alkuperäiskansojen keskuudessa asia käsitetään ehdottomasti näin, ja samoin kertovat kokevansa myös monet ayahuascaa juoneet länsimaalaiset. Miten tämä on sovitettavissa yksiin tieteellisen materialismin kanssa? Minulle tämä on yksi kiehtovimmista kysymyksistä.

Olemme kulkeneet pitkän matkan niistä vuosikymmenistä, joiden aikana psykedeelejä hyödyntävää ihmistutkimusta ei tehty. Varovaisuusperiaatetta noudattaen tutkimuksiin otetaan tällä hetkellä vain matalimman riskin ihmisiä. Tämä on todennäköisesti hyvä lähestymistapa.

Tulevaisuudessa veikkaisin, etteivät rajoituksena ole niinkään psykedeelit itsessään. Pikemminkin haasteena on psykologien, psykiatrien ja terapeuttien kouluttaminen aineiden terapeuttiseen käyttöön. Psykedeeliterapeuttien on kyettävä tarjoamaan käytölle turvalliset puitteet. Ammattilaisten on valvottava tällaista toimintaa samaan tapaan kuin muutakin hoitotyötä tällä hetkellä valvotaan.

H: Haluaisitko sanoa vielä jotain haastattelun lopuksi?

K: Olen kiitollinen tästä keskustelusta, ja toivon yleisönne kokevan esittämäni ajatukset kiinnostaviksi!

Lisätietoa Kenneth Tupperin työstä hänen verkkosivuiltaan.

Henry Vistbacka

Kirjoittaja on ihmisyyden kirjoa uteliaasti tutkaileva podcastaaja, muusikko, kirjoittaja, sekatyöläinen ja Psykedeelisen sivistyksen liiton puheenjohtaja kaudella 2020.