Pitkä huuma kesä
Mitä yhteistä on humalalla, rakastumiselle ja unilla? Teologi Tommi J. Vehmas syväluotaa tätä aihepiiriä toisessa Psysli-kirjoituksessaan, jossa kartoitetaan ihmiselämän jokapäiväistä kemiaa.
Kuva: Michael Cheval
Kevätpäiväntasaus tuli ja meni kellojen kääntyessä useammankin lapsiperheen riemuksi kesäaikaan. Valo on palannut Pohjolaan. Lunta on yhä maassa, mutta odottakaapa kuukausi: Babylonin, tuon vanhan olkiukon rattaissa riutuva prekaari havahtuu kyllä horroksestaan vappuun mennessä. Kevät on tullut! Kotimatkallaan ohimennen ja vähän muilta salassa tehty asvaltin tunnusteleminen täyttää ihmisen ilolla:
Ihmissydämen syvintä osaa havitteleva ihmissusi ja jääkynsinen perkele, itse talvi, on jälleen voitettu! On tullut aika elää unelmaansa! Viimeinkin valo ja vapaus!
Mitä kaikkea kesällä sitten voi tehdä?
Ainakin mennä orastavan Tinder-ihastuksen kanssa vaikkapa Lintsin kallioille (pari kaljaa -malli), mökkijärven rantaan (mielikuvissani ei ollut itikoita -malli), Töölönlahden penkeille (voitteko vetää tötsynne muualla, haluaisin tilanteeseen enemmän Hollywoodia -malli) tai mihin tahansa muuhun omaperäiseen ja mielikuvitukselliseen paikkaan romanttiselle piknikille. (1) Alkukesän valossa tai loppukesän lämmössä onkin mukavaa nauttia lähituotettua talviomenoista, kuukunanmunista ja savustetusta lehtisammalkäävästä uutettua luomusiideriä.
Illan venyessä odotettua pidemmäksi prekaari löytää itsensä jakamassa lapsuusmuistojaan ja puhumassa syvällisiä suviyössä. Jazz soi hiljaa taustalla, kun siiderin hunajainen maku yhdistettynä Tysonin takakäden lailla iskevään volttimäärään rohkaisee prekaarin suutelemaan mielitiettyään.
Polkiessaan kotiin hän tutkiskelee kulunutta iltaa ja yötä sydämessään. Voi paska – hän taitaa olla rakastunut. Taas.
Narraation eheyden vuoksi oletamme, että rakastuminen tapahtuu alkukesästä. Viikot ja vastarakastuneiden tapaamiset seuraavat toisiaan, ja kesä kuluu kuin kepeässä unessa. Valo, luonnon värit ja ankaran pussailemisen aikaansaama oksitosiinihuuma peittävät aiemmin eletyn arjen harmauden. Prekaari esittelee mielitiettynsä ystävilleen, ja heidän seurassaan tuhotaan kesän mittaan myös muutama pullo kuohuviiniä puhuen siitä mistä puhutaan.
Lopulta koittaa syksy ja harmaus. Vaikka oltiinkin tämä kesä näin, niin syksyllä on uudet kuviot. Suhde arkistuu. Eräänä yönä sankarimme herää hikisenä nähtyään jälleen unta entisestä kumppanistaan. Vieressä tuhiseva pupunen tuntuu tutusta tuoksustaan huolimatta vieraalta. Aamupäivällä käydään brunssilla, ja brunssin jälkeinen parittelu jää väliin keho-mieli-komposiitin ajatusten vaeltaessa toisaalla.
Marraskuun loppuun mennessä suhde on ohi. Vyötärölle on kertynyt muutama rakkauskilo, pää tuuttaa tyhjää ja yhteiskunta vaatii toistuvaa työpanosta. Kaamoksen iskiessä kunnolla prekaari on taas taantunut tuottavuushorrokseen ja vierittää Sisyfoksen lailla kiveään seuraavaan kevääseen asti.
Ihastuksen, rakastumisen, valon määrän, pussikaljoittelun (ja/tai yrttisavukkeiden polton) ja unissa vastaanottamiensa viestien ohjailema pseudofiktiivinen prekaarimme on kuin kuka tahansa meistä: olemassaoloaan ihmettelevä kädellinen, joka tuppaa pitämään itseään oman elämänsä päähenkilönä. Kyse ei kuitenkaan ole johdonmukaisesta, toimintojaan tietoisesti itsemääräävästä otuksesta: aamulla lego-palikkaan tallannut teini-ikäinen, joka paiskasi oven kiinni ulos lähtiessään, on joku aivan muu kuin illalla ensitreffeiltään kotiin palaava vastarakastunut pieni rusinapulla. Kipurefleksin raivostuttama (adrenaliini) angstinen lukiolainen muuntautuu uuden lempiharrastuksensa eli lemmiskelyn (oksitosiini) myötä vanhemmilleen mukavia jutustelevaksi runoilijaksi, vaikka pidämme häntä numeerisesti samana olentona.
Päihtymystilat, rakkauden ensihuuma ja unien erikoislaatuiset maailmat ovat asioita, jotka tapahtuvat meille, mutta myös meissä. Rationaalinen autonomiamme heikkenee asioiden näyttäytyessä ”normaalista” poikkeavassa valossa, emmekä pääse senhetkistä tajunnantilaamme karkuun. Todennäköisesti emme ole edes tietoisia koko asiasta, vaan kokemamme ja tekemämme asiat yksinkertaisesti ”tuntuvat niin hyvältä/oudolta/joltain muulta”. Tästä olotilasta käsin me sitten operoimme ulkoisessa maailmassa, joskin unien kohdalla olotilojemme ulkoiset vaikutukset voivat olla vähäisiä tai ainakin vaikeammin ulkoapäin havaittavissa.
Ne meistä, jotka eivät ole saavuttaneet arkitajunnassaan William Blaken mielenmaisemaa ja joutuvat täten nauttimaan aamukahvinsa ilman arkkienkeleiden seuraa, saattavat päätyä tilanteeseen, jossa suuhun, silmään tahi piippuun päätyy erityislaatuisia ainesosia. Aivokemiallisen voikirnun käynnistävä taikapilleri tai muu tajuste saattaa sopivalla annostuksella soseuttaa kokijansa senhetkisen todellisuuskuvan tehokkaammin kuin viikon kestävä vaalivideomaraton. Mielen syväkerroksia paljastava taikamatka kuuluu neurokemiallisesti tarkasteltuna samaan kategoriaan muiden mielentilojen kanssa: “reaalitodellisuus” (2) pysyy samana, mutta kokijan katsantokanta tai todellisuuskuva on matkan ajan hetkellisesti poikkeava, “koska aivokemia”.
Tällainen reduktionismi voi tuntua loukkaavalta, mikäli “muuntuneessa tajunnantilassa” tapahtunut kokemus on ollut elämää järisyttävä asia. Jos ken tällaisesta väitteesta mielensä pahoittaa, niin vastatkoon, että mikäli tällaiset kokemukset ovat pelkistettävissä vain ja ainoastaan aivokemiallisiksi tiloiksi, silloin samaan laariin voi kaataa ensirakastumisen, lapsen syntymisen, parhaan ystävän kuoleman aiheuttaman surun ja syöpädiagnoosin kuulemisen kaltaiset tilanteet. Teini-iän traumansa käsittelemättä jättänyt nihilisti tai muu ajatuksellinen katkokävelijä voi tästä ajatuksesta pitääkin, mutta se tuskin sopii eletyn arkielämän ohjenuoraksi.
Me emme pääse tajunnantilaamme pakoon, vaan olemme siihen väistämättä kokemuksellisesti sidottuja. Väsyneenä, rakastuneena tai kolmen lonkeron taidekännissä tehdyt päätökset, teot tai tekemättä jättämiset vaikuttavat elämäämme aivan samalla tavalla kuin ”normaalissa” tietoisuudessa tehdyt asiat. ”En olisi tehnyt sitä muuten, mutta olin kännissä”, ”muutin nuorena pois kotoa Tukholmaan, koska olin niin rakastunut”, ”näin unen, ja päädyin sen takia opiskelemaan graafista alaa”, ”menen keväisin valon lisääntyessä jotenkin ihan sekaisin”. Kaikki nämä ovat valideja arkikielen kuvauksia ihmisen erilaisista kokemuksista. Aivokemian tasolla tapahtuvat muutokset vaikuttavat tajunnantilaamme ja sitä myöten kykyymme ja tapaamme kokea todellisuus, joka on tuolla jossain. Näiden reaktioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen voivat auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja mielentiloihimme liittyviä fyysisiä lainalaisuuksia.
Vaikka elämä on paljon muutakin kuin pelkkä aivoissa poksahteleva kemikaalicocktail, kannattaa opetella pitämään huolta päästään: kevät tulee tänäkin vuonna.
Pussailkaa.
(1) Kirjoittaja pahoittelee narratiivin yksinkertaistavaa antropologiaa ja kaupunkilaissentristä näkökulmaa. PK-seudun ulkopuolella asuville kirjoittaja lähettää terveisiä: tältä täällä näyttää.
(2) Arkitodellisuus, jaettu todellisuus, mikä se ikinä onkaan.
Tommi J. Vehmas
Kirjoittaja on todellisuuden kanssa kuurupiiloa leikkivä teologi, pedagogi ja muusikko, jonka mielenkiinnon kohteisiin lukeutuvat mm. ihmisyyden ihmettely, modulaarisyntetisaattorit sekä -eetti-päätteiset sanat.
Tämä postaus on osa huhtikuun teemaamme "Tajunnantilojen kirjo: Mitä yhteistä on humalalla, rakastumisella ja unilla?" Lisää teemoistamme.