Tatit, tieto ja totuus

Silloin, keväällä, psykonautti tajusi ja tiesi ensimmäistä kertaa.

Huoneessa oli lämmintä ja valoisaa. Edellisenä päivänä pestystä ikkunasta näkyivät kuusenkerkkien fraktaalit, muinaista Egyptiä mukailevat liikkuvat hahmot ja antropomorfisia scifi-hahmoja pursuavat seinät. Kolme tuntia myöhemmin näkökenttään lipui violettiin taittuva sammal punaista parveketiiltä vasten. Mielen valtasi rauha, ja pupillien laajuus olisi voinut nielaista koko tuntemamme avaruuden kerralla. Jokainen kehon suorittama fyysinen toiminto voitiin jakaa loogisesti toinen toisiaan seuraaviin tapahtumakuviin. Tällaistako on todella elää?

Hän koki, että maailmalla on alkupiste, ja että se on kovin kaukana hänestä. Psykonauttimme itki, koska se kaikki oli jotain niin suurta ja kaunista, ettei hänen vaivainen inhimillinen käsityskykynsä voinut sisäistää sitä. Ulkopuolinen maailma, jonka hän luuli tuntevansa, järjesti itsensä uudestaan. Ja hän tunsi sen maailman ja tiesi siitä paljon enemmän kuin aiemmin: metsässä kävellessä saattoi ymmärtää linnut ja istua kannon päällä suu auki kuin ensimmäisen taikatemppunsa nähnyt lapsi.

Voi rakkaus, voi ymmärrys ja voi kaiken viisaus! Tätäkö tieto todella oli?

Seuraavana maanantaina psykonautti havahtui himmenneiden värien ja tasaantuneen ajatustoiminnan todellisuuteen pienessä espoolaisessa lähiössä. Sade hakkasi pihakuusta, joka taipui luonnonvoimia myötäillen. Viimein rakkauden, ymmärryksen ja kosmisen viisauden saavuttanut matkaaja löysi itsensä siitä tutusta todellisuudesta, jossa hän oli viettänyt valtaosan elämästään.

Mitä psykonautti oppi?

Sen, että hipit ovat oikeassa, ja että hipit eivät ole oikeassa.

Psykedeelien alaisena saadussa informaatiossa on vaikea tehdä rajanvetoa kokemuksellisen fiilistelyn ja kokemuksellisen tiedon välillä. Toki, ihminen hankkii tietoa ympäröivästä maailmasta myös kokemuksellisesti, mutta kokemuksella ja kokemuksella on silti iso ero. On eri asia olla Exeter Housen iloinen empiristi kuin tajuntansa tapahtumahorisonttia hermeettisessä sienipuvussaan tutkiva astronautti Zorg-planeetalla.

En halua vähätellä kokemuksia tai niiden merkittävyyttä. En myöskään epäile, etteivätkö matkalla saadut oivallukset olisi sinänsä tosia. Silti: kokemuksen äimän käeksi lyömä psykonauttimme kiinnostui siitä, mikä sen käytännöllinen totuusarvo oli.

Hipit eivät ole oikeassa

Kokemuksen kautta saavutettu tietomäärä on kuin takaraivoon mossahtava ajatusten ektoplasma, joka on jäsenneltävissä jälkikäteen. Postpärähtelyllisissä kaakaoringeissä jaetut viisauden sanat, kuten “kaikki on värähtelyä”, “olemme yhtä” ja “Äiti Maan energiat ympäröivät meitä”, sanoittavat psykedeelisessä tilassa ilmenevää todellisuutta kehnosti. Niin sanottu drug talk on subjektiivisen kokemuksen sanallista kuvaamista, jota herkästi lähestytään aivan kuin se olisi tietoa, joka viimein tajuttiin, niinku tiiäks?

Joku saattaa sanoa, että psykonautti ylianalysoi psykedeelistä kokemusta, ja etteivät tavanomaiset “arkijärjen” kategoriat ole riittäviä siitä saadun “tiedon” jäsentämiseen.

Psykonautti voisi vastata, että jotain siitä on silti sanottava, ja mahdollisimman selkeästi. Ehkä hän ei usko älyllisesti laiskaan puhumattomuuteen, muttei myöskään runolliseen, mutta lopulta sisällöttömään vaahtoamiseen. Psykedeelikokemuksista löytyy aina tietty mysteerin taso, mutta siitä huolimatta niissä on myös jotain, minkä ihmisjärki kykenee tavoittamaan.

Mutuileva hypoteesi: matkalaisen kokemuksellinen tieto, siinä määrin kuin se on erotettavissa “pelkästä fiilistelystä”, myötäilee jo trippailua edeltäviä tiedostettuja tai tiedostamattomia ajatusrakenteita ja järjestäytyy niiden mukaisesti. Spiritualistisesti suuntautuneen psykonautin kokemus mukailee herkästi hengellisten perinteiden kuvakieltä, toisin kuin vaikkapa tiedeuskovaisen fyysikon kokemus “kaiken teoriasta”.

Miksi? Jotta kokemus olisi jotenkuten ymmärrettävä sen kokijalle. Mielikuvat syntyvät, noh, mielessä, eikä yksilöllisyyden merkitystä pidä vähätellä kokemuksen rakentumisessa.

Ongelma: nykyajan länsimaisessa kulttuurissa ei ole sellaista tietoperinnettä, jonka avulla voisimme jäsentää psykedeelikokemuksia kulttuurillisesti yhteisen narratiivin avulla, ja siten kuvata niitä sellaisella kielellä, joka tekisi “tiedon” jakamisesta helpompaa yhteisön keskuudessa.

Hipit ovat oikeassa

Jotainhan sieltä taikamaasta silti tarttuu mukaan, ja ehkä kaikki ei vain ole sanoitettavissa. Psykedeelikokemus voi olla ihmisen itseymmärrystä järisyttävä tapahtuma, jonka ydin ei perustukaan tietoon, vaan tietoisuuteen omasta itsestä ja maailmasta.

Vaihtoehtoisten faktojen, erilaisten episteemisten teorioiden ja yksilöllisten tunnelitodellisuuksien rikkirepimänä aikakautena psykedeelikokemus voi tarjota jaetun maaperän, joka mahdollistaa keskustelun sellaisten ihmisten kanssa, joiden ajatus- ja arvomaailma poikkeaa täysin omasta. Joskus hedelmällisintä ei ole keskustelu pelkillä väitteillä ja niiden perusteluilla. Joskus pelkkä pörröisellä matolla lausuttu “Tajusitko säkin sen?” lähentää ihmisiä enemmän kuin mikään tiedonvaihto.

Vastauksia psykedeelikokemus ei välttämättä takaa, mutta se voi auttaa ymmärtämään sitä tapojen moninaisuutta, jolla ihminen muodostaa itselleen perustavanlaatuisia uskomuksia.

Mitä lopulta voidaan edes yksilötasolla tietää varmasti?

Eräs meskaliinikokemuksen läpikäynyt henkilö tiivisti matkansa tärkeimmän ajatuksen näin:

“Minulla on nyt täysi tieto ja varmuus siitä, että on täysin mahdollista saavuttaa harmonian kokemus kaikkien olentojen ja asioiden kanssa.”

Tommi J. Vehmas

Kirjoittaja on yksisarvishoidoista provosoituva, analyyttiseen jurnutukseen hurahtanut teologi, pedagogi ja muusikko, joka rakastaa pitkiä virkkeitä, kanttiaaltoja ja liturgisia päähineitä.

Tämä teksti on osa maaliskuun teemaamme "Tunne juuremme: Tietoperinteet ja shamanismi". Lue lisää teemoistamme tästä.