Modernia ihmistä kritisoidaan usein liian innokkaasta pyrkimyksestä laskea, luokitella ja yhdenmukaistaa kaikki. Tuolle pyrkimykselle on epäilemättä paikkansa: Kun rönsyävää ja villiä tuodaan kontrollin piiriin, kaaoksen keskelle voi syntyä turvan ja järjestyksen tuntua. Kun ei jatkuvasti tarvitse keskittyä välittömän selviytymisen turvaamiseen, jää tilaa muillekin arvokkaille asioille. Koska hallinnan kanssa voi kuitenkin mennä myös överiksi – ja usein meneekin –, tarvitaan tasapainottavia tekijöitä.

Ansiokas esoteerisen maantieteen kartoittaja Marko Leppänen on kirjoittanut paljon keskuksen ja periferian – laita-alueen – suhteesta. Eräs tästä näkökulmasta olennainen ajatus on, että keskukset tarvitsevat laita-alueita pysyäkseen elinvoimaisina. Liikaa tilaa vallattuaan yhdestä muotista kloonatut kauppakeskukset, huoltoasemaketjut ja asumalähiöt hautaavat allensa jotain olennaista. Yhtenäistämisen uskonto suorastaan huutaa parikseen monimuotoisuutta vaalivaa vastavoimaa. Homogeenisen hallittua urbaania ympäristöä voivat tasapainottaa niin luonnonvaraiset saaret kuin autiotalojen rauniotkin.

Leppäsen mukaan ihmisen rationaalinen, maailmaa sinnikkäästi lokeroiva arkitajunta kaipaa niinikään kaverikseen mielen perifeerisempiä vyöhykkeitä. Jungia mukaillen, yksiselitteisiin vastauksiin viehtynyt järkimieli kukoistaa ja kasvaa eheämmäksi ollessaan kosketuksessa unien, mielleyhtymien ja aavistusten kaltaisten, tajunnan hämärämpien puolten kanssa, ja näiden puolten integroituessa osaksi ihmisen minäkuvaa ja maailmankäsitystä.

Samaa periaatetta voi hahmottaa myös sen merkityksen kautta, joka sopeutumattomilla, kurittomillakin yksilöillä on ihmisyhteisöille: Normien mukaan kulkeminen voi auttaa puhaltamaan yhteen hiileen ja ylläpitämään vakautta, mutta kaivataan silti myös outolintuja, jotka haastavat totuttua, hyppivät raja-aitojen yli ja luotaavat sellaisia elämän osa-alueita, joista kuka tahansa täysjärkinen tajuaa pysyä kaukana. Narreiksi, kerettiläisiksi, visionääreiksi, mielipuoliksi, toisinajattelijoiksi, laitapuolen kulkijoiksi, shamaaneiksi ja viattomiksi kutsutut voivat paikantaa muille näkymättömiä mahdollisuuksia – ja saattavatpa toisinaan myös avata suunsa toteamaan, ettei keisarilla ole vaatteita. 

Tämä ei toki tarkoita, että hän joka uskoo olevansa susi lampaiden keskellä, automaattisesti tajuaisi maailmasta sen enempää kuin kukaan muukaan. Vaihtehtoskeneissä ei ole varsinaista vajetta ylivertaisuusvinoumasta – ihmisistä, jotka kertovat itsestään tarinaa maailmaa mullistavina tienraivaajina, joita mitkään säännöstöt eivät sido. Varsin usein “omaa tutkimustyötään tehnyt" on huomaamattaan korvannut hylkäämänsä valtavirran ajattelupolut vaihtoehtoisilla dogmeilla. Aidosti uudenlaisin tavoin katsominen on vaikeaa – puhumattakaan siitä, että saisi vielä selvääkin näkemästään.

Toisinaan tuntemattomien alueiden kartoittajat kuitenkin löytävät tutkimusmatkoiltaan jotain kaikkien maailmaa rikastavaa. Tällainen kartoitustyö ansaitsee arvonsa, ja sen vuoksi voi olla perusteltua ottaa riskejä, kohdata pelkojaan ja astua alueelle, jolla saattaa joutua naurunalaiseksi.

Yksi tutkimusmatkailun väline on psykedeelit, joiden äärellä tavataan olla tekemisissä varsin outojen ilmiöiden kanssa. Yksi psykedeelien tyypillinen vaikutus on intensiivinen kosketus maailmankaikkeuden loputtomaan merkillisyyteen: teemalainauksemme mukaisesti kaikkeus ei ole ainoastaan oudompi kuin kuvittelemme vaan myös oudompi kuin edes voimme kuvitella. Tämä outous ei synny psykedeeleistä vaan ihmissielun ja luomakunnan ominaisuuksista, joiden erilaisia puolia psykedeelit voivat paljastaa.

Karhukaisten, fuusioreaktioiden, Beethovenin sinfonioiden, kvarkkien, madonreikien ja rakkauden kaltaisten ilmiöiden olemassaolon voisi kuvitella virittävän kenet tahansa ylevän hämmästyksen pauloihin. Elämän toistuvat rutiinit ja taakat kuitenkin hypnotisoivat monet meistä aikuisista maailman lumoavilta puolilta turruttavaan uneen. Monet tällaisen turtumuksen läpikäyneet kuvaavat psykedeelikokemustensa näytelleen merkittävää roolia uudelleenhavahtumisessaan olevaisuuden ällistyttävyyteen, mikä epäilemättä liittyy psykedeelien potentiaaliin saattaa ihmisaivot jollain tapaa lapsenomaiseen tilaan. Kun tarkoituksena on katsoa normaalin tuolle puolen, kohti outoa, on selvää, että psykedeeleillä voi olla jotain annettavaa.

Oudolla ei ole ainoastaan paikkaansa maailmassa – outo on yksi elinehdoistamme ja olennainen osa elämää. Optimaalista oudon ja ei-oudon välistä tasapainopistettä tuskin on mahdollista saavuttaa. Pikemminkin kyse on taolaisella otteella tanssivasta, aina uudenlaista tasapainotilaa hakevasta, riskejä ottavasta, dynaamisesta ja hengittävästä prosessista, jossa tietoisuudelle ominainen uteliaisuus etsii pyhän luovuutensa rakennuspalikoiksi yhä uusia käymättömiä korpimaita, joiden katveissa kukoistavien kummallisuuksien hedelmiä kosmoksemme on tulvillaan.

Elokuun teemamme on siksi(kin) “Oodi outoudelle: Ei kaikki voi olla normaaleja”.

Henry Soinnunmaa

Kirjoittaja on utelias podcastaaja, muusikko, sanallistaja, amatöörigeneralisti ja Psykedeelisen sivistyksen liitto ry:n puheenjohtaja, jota kiinnostaa psykedeelien viisaampi käsittely.

- = ✱ = -

Lisätietoa teemoistamme teemasivultamme.

Jäsenmaksut auttavat meitä edistämään psykedeelien viisaampaa käsittelyä. Jos pidät meiningistämme, voit tukea työtämme liittymällä jäseneksemme.