Tule takaisin, moraalipaniikki!
Harvan asian julkisuuskuva on muuttunut niin nopeasti ja perusteellisesti kuin psykedeelisten aineiden. Psykedeelien optimistisimmilla puolestapuhujilla on aihetta olla tyytyväisiä siihen kuvaan, jonka media niistä nykyään maalaa. Mutta ihan todenmukainen tuo kuva ei välttämättä vieläkään ole. Viestinnän asiantuntija ja tietokirjailija Jaakko Kilpeläinen ruotii kirjoituksessaan psykedeelien ajoittain täysin kritiikittömäksi äityvää suitsutusta.
”Yhdeksän vuotta itsemurhapäänsärkyä – Nyt Emma Rask elää lähes kivuitta psykedeelien avulla” (Yle.fi 2.5.2021)
”Kaksi annosta psilosybiiniä lievittää vaikeaa masennusta” (Tiede 10.11.2020)
”Psykedeeliset aineet arkipäiväistyvät, ja se voi ratkaista ilmastokriisin ja muuttaa koko ihmiskuntaa empaattisemmaksi” (Tekniikka&Talous 1.2.2021)
Yllä on pari tuoreehkoa otsikkoa esimerkkinä siitä, kuinka psykedeelisiä huumeita 2020-luvulla käsitellään valtamediassa eli perinteisissä, journalistisissa, yleisesti luotettavina pidetyissä tiedotusvälineissä.
Jos seuraat tiiviisti valtamediaa kuukauden ajan, vastaasi tulee luultavasti ainakin muutama psykedeeliaiheinen juttu. Todennäköisesti vähintään osa niistä kertoo varsin myönteiseen sävyyn tavoista, joilla nämä yhdisteet voivat edistää hyvinvointiamme.
Näin ei ole ollut aina. Itse asiassa näin on ollut vasta muutaman vuoden.
---
Helsingin Sanomien juttuarkisto on yksi hyvä väline hahmottaa, miten ja milloin psykedeelien imago on muuttunut.
1990-luvulla psykedeelit olivat Hesarissa esillä harvoin. Ne tulivat mainituiksi lähinnä lyhyissä rikosuutisissa sekä jutuissa, jotka kertoivat huumeidenkäyttöä tai huumerikollisuutta kuvaavista tilastoista.
Vuosikymmenen surullisin LSD-maininta taisi olla 3.12.1994 julkaistussa uutisessa, jonka mukaan 13-vuotiaan koulupojan epäiltiin kuolleen ”huumemerkkien” nuolemisen seurauksena. Pojan asuinseudulla oli aiemmin tehty havaintoja ”LSD-tarroista”. Seuraavalla viikolla HS kertoi, että pojan kuolinsyyksi oli paljastunut aivoverenvuoto, joka ei välttämättä liittynyt lainkaan huumeiden käyttöön.
HS:n arkistosta ei löydy koko 1990-luvun ajalta yhtään mainintaa psilosybiinistä, mutta sitä sisältävistä sienistä löytyy muutama kirjoitus. 15.12.1992 ilmestyi juttu otsikolla ”Sienimetsistä etsitään huumetta”. Juttu kertoi Ranskassa kasvavista suippumadonlakeista. Lehti nimitti kyseisiä sieniä vuoroin huume- ja vuoroin myrkkysieniksi.
Juttu kuvasi sienten vaikutuksia arvaamattomiksi ja kertoi nuorukaisesta, joka oli edellisvuonna sienipäissään riehunut pistoolin kanssa. Useita oli loukkaantunut. Jutun mukaan ”asiantuntijat ihmettelevätkin, miksi tätä sientä niin halukkaasti kerätään, sillä sen aiheuttamat hallusinaatiot ovat yleensä kauhukuvia, näköhavainnon vääristymiä ja kuolemanpsykooseja”.
Älkää kysykö, mikä on kuolemanpsykoosi. Sellaisen määritelmää ei löytynyt tuosta jutusta eikä muistakaan suomenkielisistä verkkolähteistä.
---
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä psykedeelimaininnat näyttivät yleistyvän käsi kädessä psykedeelien käytön kanssa. Juttujen sävy pysyi jokseenkin ennallaan, samoin tyypillinen asiayhteys: rikollisuus tai tilastot. Psykedeelit luokiteltiin koviksi, vaarallisiksi huumeiksi kenenkään sitä kyseenalaistamatta. Mietojen huumeiden kategoriaan näytti kuuluvan vain kannabis.
Kurkistusikkunan HS:n tuolloiseen linjaan ja ajan henkeen tarjoaa HS:n pääkirjoitus otsikolla ”Huumeiden viihdekäytöstä puhuminen on kevytmielistä” (11.5.2003). Siinä sanotaan muun muassa: ”Ikään kuin ekstaasi, amfetamiini, kokaiini tai LSD olisivat alkoholiin verrattavia päihteitä. Huumeiden vähättely johtaa helposti huumeiden säännölliseen käyttöön ja riippuvuuteen, joka tuhoaa käyttäjän elämän lopullisesti.”
Valtamedian tuolloista psykedeelisuhdetta heijastelee myös uutisointi ilmaisjakelulehti V:n aiheuttamasta huumekohusta keväällä 2007. V oli tuolloin julkaissut jutun, jossa haastateltiin pari–kolmekymppisiä psykedeelien sekä muiden huumeiden kohtuukäyttäjiä ja todettiin viihdekäytön olevan osa suomalaisen juhlimisen arkea.
V-lehden kohujuttu löytyy yhä netistä. Juttu muistuttaa huumeisiin kuuluvista riskeistäkin, eikä sisällä ainakaan silmiinpistäviä asiavirheitä. Silti V veti huumenumeronsa pois jakelusta ja hyllytti jutusta vastanneen päätoimittajansa.
Nykypäivän näkövinkkelistä tällaiset tapaukset on helppoa kuitata ”moraalipaniikiksi”. Moraalipaniikki on sana, joka toistuu professori, kirjailija Michael Pollanin vastikään suomeksi ilmestyneessä Tuntematon mieli -teoksessa. Pollan tuntuu nimittävän moraalipaniikiksi kaikenlaisia kielteisiä asenteita psykedeelejä kohtaan. Moraalipaniikki on kriittisyyttä, skeptisyyttä, tietämättömyyttä, huolta ja pelkoa – jotain jonka seurauksena kovinkaan iso osa ihmiskunnasta tuskin edelleenkään vapaaehtoisesti nauttisi mitään psykedeeliksi luokiteltavaa.
Edellä kuvattuina moraalipaniikin vuosina tuskin kukaan olisi osannut kuvitella edes sketsihahmoksi kuusikymppistä toimittajaa, joka maamme suurimmassa sanomalehdessä kirjoittaa: ”Jos lupa [psilosybiinin] tutkimukseen Suomessakin joskus saadaan, tarvitaan koekaniineja. Täällä taitaa nousta yksi käsi, ja tunnen muitakin uteliaita. Pollanin mukaan taikasienistä on erityisesti hyötyä meille jo hiukan vanhemmille ihmisille.”
Lainaus on kuitenkin oikean kulttuuritoimittajan Pirkko Kotirinnan kolumnista, joka ilmestyi Helsingin Sanomissa 27.3.2021. Kolumni ei aiheuttanut kohua, ei moraalipaniikkia eikä oikein minkäänlaista keskustelua – niin valtavirtaa kolumnin edustama psykedeelikäsitys alkaa jo olla.
Miten ja milloin tähän on tultu?
---
Jos yksi käänteentekevä vuosiluku pitäisi mainita, se olisi ainakin HS:n arkiston perusteella 2012. Tuolloin Hesarissa julkaistiin ainakin kaksi juttua LSD:n mahdollisista hyödyistä. Juttujen otsikot ovat: ”Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon” ja ”Tulisiko LSD:stä vielä hyvä psyykenlääke?”
Vuosikymmenen edetessä jutut psykedeelien potentiaalista yleistyivät. HS:ssa ja muissa tiedotusvälineissä alkoi ilmestyä yhä enemmän uutisia tutkimuksista, joiden mukaan etenkin LSD, psilosybiini ja MDMA voivat auttaa ihmisiä parantumaan masennuksesta, riippuvuuksista ja muista psyykkisistä ongelmista.
Tiedeuutisten rinnalla alettiin julkaista ilmiöjuttuja ja haastatteluja, joissa nuoret, peitenimillä esiintyvät aikuiset kertovat, kuinka psykedeelikokeilut ovat parantaneet heidän elämänlaatuaan.
Varovaisen optimististen ”LSD saattaa auttaa johonkin” -uutisten rinnalla alkoi näkyä juttuja, joiden kirjoittaja tuntui jo vakuuttuneen psykedeelien vallankumouksellisesta potentiaalista. LSD, psilosybiini tai ekstaasi ei enää ainoastaan saattanut auttaa mielen solmujen aukomisessa: rohkeimmista otsikoista päätellen tämä tai tuo molekyyli suorastaan avaa solmut puolestasi.
---
HS:n arkiston ja muunkin valtamedian perusteella psykedeelien julkisuuskuva näyttää siis kääntyneen jokseenkin päälaelleen viime vuosikymmenen aikana. Tämä on herättänyt ainakin allekirjoittaneessa yhden tärkeältä tuntuvan kysymyksen:
Voimmeko vihdoinkin luottaa siihen mielikuvaan, jonka media meille näistä aineista luo?
Mielestäni emme voi. Viime vuosikymmenten moraalipaniikista on jossain määrin palattu siihen 1960-lukulaiseen yltiöoptimismiin, jossa oli – ja on – omat ongelmansa.
Tekniikka&Talous-lehden otsikko (1.2.2021), jonka mukaan psykedeelien arkipäiväistyminen voi ratkaista ilmastokriisin ja muuttaa koko ihmiskuntaa empaattisemmaksi, on esimerkki yltiöoptimismista. Kyllähän psykedeelien yleistyminen teoriassa VOISI ratkaista historiamme mittavimman kriisin, joka uhkaa lajimme olemassaoloa; ei kai toisinkaan ole todistettu? Mutta yhtä mielekästä olisi julistaa, että riisikakut VOIVAT kenties estää kolmannen maailmansodan – vaikka todisteita tuskin on puolesta tai vastaan.
Koko tuota kolumnia en maksumuurin takaa päässyt lukemaan, mutta juuri näinhän monet meistä kuluttavat mediaa: luemme otsikot ja muodostamme niiden pohjalta mielipiteemme. Siksi en liiemmin osaa arvostaa niitä uutisvirtaani ilmestyviä otsikoita, joissa yksinkertaistetaan asioita siten, että yksittäisen tutkimuksen tulos (esim. että psilosybiini helpotti masennusta useimmilla tiettyyn tutkimukseen osallistuneilla henkilöillä) popularisoidaan näyttämään yleispätevältä faktalta (taikasienet tepsivät masennukseen).
LSD:n ja psilosybiinin kaltaiset kemikaalit muuttavat ihmisen tajunnantilaa voimakkaasti ja voivat aiheuttaa käyttäjässään merkittäviä, pitkäaikaisia, jopa elinikäisiä muutoksia. Lienee selvää, että kaikki ne vaikutukset ja muutokset eivät voi aina olla myönteisiä.
Psykedeelien kuvataan aiheuttaneen paitsi valaistumisen ja eheytymisen kokemuksia, myös traumoja ja psykooseja. Psykedeelisissä mielentiloissa on aiheutettu onnettomuuksia ja tehty henkirikoksia. Tiedetään itsemurhia, joiden osasyynä pidetään psykedeelisiä kokemuksia. Mikään näistä ei ole yleistä eikä todennäköistä, mutta kuitenkin mahdollista.
Kuuntelin aikoinaan podcastia, jossa kuvattiin jonkun DMT:tä kokeilleen todenneen: DMT:n ainoa sivuvaikutus on, ettet koskaan lakkaa puhumasta DMT:stä. Luulen tajuavani, mitä hän tarkoitti. Verrattain harmiton mutta edellä mainittuja tragedioita yleisempi ilmiö näyttää olevan ylemmyyskompleksi, jossa joku psykedeeleihin hurahtanut kokee tripillään päässeensä korkeamman tietoisuuden äärelle. Hän kokee saaneensa jumalilta, kollektiivisesta piilotajunnasta tai muusta kaikkitietävästä lähteestä harvinaislaatuista tietoa esimerkiksi maailmankaikkeuden rakenteesta, rakkauden voimasta tai elämän tarkoituksesta. Voimansa tunnossa hän haluaa kertoa oivalluksistaan muillekin. Näihin valaistumiskokemuksiin liittyy usein se johtopäätös, että kaikkien muidenkin pitäisi kokeilla psykedeelejä.
Ei pitäisi.
Tietyntyyppisten ihmisten tiedetään olevan muita alttiimpia psykedeelien haitoille. Tällaisia ovat esimerkiksi psykoosissa joskus olleet tai sellaista perhepiirissään nähneet. Vaaravyöhykkeellä ovat myös vaikeasti traumatisoituneet ihmiset sekä epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät. Lisäksi on ihmisryhmiä, joiden psykedeeliherkkyydestä emme vielä tiedä tarpeeksi voidaksemme väittää mitään psykedeelien hyödyistä tai haitoista. Hiljattain on alettu tutkia, aiheuttavatko psykedeelit maniaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavissa.
Näiden ryhmien kannalta tuntuu ongelmalliselta nähdä uutisotsikoita, jotka antavat ymmärtää, että jokin bilehuume tai taikasienet ratkaisevat heidän ongelmansa. Ongelmallinen on myös toimittajapiireissä yleistynyt tapa kutsua jutuissaan psilosybiiniä sisältäviä sieniä ”taikasieniksi”. Termi on toki psykedeelialakulttuureissa yleisesti käytetty, mutta lehtijutuissa sanavalinta näyttää asenteelliselta yhtä pöljällä tavalla kuin jos journalistit ryhtyisivät yhteistuumin nimittämään SSRI-masennuslääkkeitä ”ihmenapeiksi” tai psykoanalyysiä ”rahat pois heikoilta -terapiaksi”.
Riskit tunnetusti kasvavat, kun näitä yhdisteitä käytetään laittomasti sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät ole psykedeeliselle kokemukselle ihanteelliset. Psykedeelejä käytetään usein yksin kotona, bileissä tai itseoppineiden shamaanien opastuksessa. Katukaupassa liikkuvat aineet saattavat sisältää jotain aivan muuta kuin väitetään: ne eivät välttämättä ole sitä puhdasta priimaa, jolla ne uutisista tutut, toinen toistaan lupaavammat tutkimustulokset saadaan. Salaisia ayahuasca-seremonioita mökeillään vetävät cityshamaanit ja LSD:tä bileissä diilaavat hipit eivät välttämättä kartoita asiakkaittensa mielenterveydellisiä riskitekijöitä voidakseen ohjata hälyttävät tapaukset turvallisempien terapiamuotojen äärelle.
Näin on ainakin siihen asti, kun psykedeelien laillinen, kontrolloitu ja asiantuntevasti ohjattu käyttö on mahdollista. Eli Suomessa tuskin vielä vuosiin.
Siksi Suomen tiedotusvälineet saisivat mielestäni ottaa psykedeelien käsittelytavoissaan pari askelta ajassa taaksepäin kohti sellaista tyyliä, joka sentään tunnusti haittojen olemassaolon. Jos nykyinen psykedeelihype kuitenkin jatkuu mediassa, lukijoiden olisi hyvä suhtautua näkemiinsä otsikkoihin samanlaisella varauksella kuin mainoksiin: mitä hurjempia lupaillaan, sitä tiukempaa kriittisyyttä tarvitaan.
Minulla on unelma yhteiskunnasta, jonka julkisessa keskustelussa psykedeelien haitat ja hyödyt mahtuvat samaan kontekstiin. Niiden uhat ja mahdollisuudet tunnustetaan ja etsitään väsymättä niitä vastauksia, joita emme vielä tunne.
Sikäli kun moraalipaniikilla tarkoitetaan psykedeelikontekstissa skeptisyyttä, kriittisyyttä ja tervettä, perusteltua pelkoa, kenties sitä mahtuisi hyppysellinen nykyisen psykedeelioptimismimme sekaan?
Jaakko Kilpeläinen
Kirjoittaja on viestinnän asiantuntija ja tietokirjailija.
Tekstiä varten on haastateltu psykedeeleihin perehtynyttä lääkäriä Antti Huplia.
- = ✱ = -
Tämä postaus liittyy kesäkuun teemaamme “Ylisanoja: Jos kaikki vaan jois huascaa”. Lisätietoa teemoistamme teemasivultamme.
Kannatatko psykedeelien viisaampaa käsittelyä? Voit tukea yhdistyksemme toimintaa jäsenmaksulla.