Maaliskuu 2021 – Intiimisti: Yhdistävät empatogeenit

Valokuva: Robert Collins, Unsplash

Yhdysvaltain huumepoliisi DEA sivuutti 1980-luvun puolivälissä omien asiantuntijoidensa suositukset ja sijoitti MDMA:n tiukimmin rajoitettuun schedule 1 -luokkaan. Tämän lupaavana pidetyn psykoterapian apuvälineen ja suosiotaan kasvattaneen bilehuumeen laillinen käyttö tuli sillä erää päätepisteeseensä.

Terapeutit ja avioneuvojat olivat hyödyntäneet MDMA:ta ennen sen kriminalisointia, koska yhdisteen koettiin tukevan terapeuttisessa prosessissa, esimerkiksi traumoihin liittyvien kivuliaiden teemojen käsittelyssä, jonka aineen tuottama pelkoreaktioiden vaimentuminen mahdollistaa. MDMA:sta näyttää olevan apua myös terapeutin ja potilaan välisen luottamussuhteen muodostumisessa. Tätä luottamussuhdetta pidetään psykoterapian onnistumisen kannalta keskeisenä asiana. 

Yksilöterapian ohella MDMA:ta hyödynnettiin jo 80-luvulla esimerkiksi ryhmäsessioissa, joissa psykoosipotilasta ja hänen perhettään hoidettiin MDMA-avusteisesti. Näin tehtiin, koska mielen sairastaminen ei vaikuta vain yksilössä, ja hoitoakin voi siten olla viisasta ulottaa myös hänen läheisiinsä. 

“Ekstaasiksi” markkinointikikkana nimetyllä yhdisteellä oli menekkiä myös Yhdysvaltain klubeilla, mikä epäilemättä lisäsi painetta aineen kriminalisointiin. Samaisessa roolissa MDMA nousi myös suuremman yleisön suosioon: ekstaasi näytteli merkittävää roolia 90-luvulla valtavirtaan nousseessa reivikulttuurissa.

Tulisiko MDMA laskea klassisiin psykedeeleihin, joihin esimerkiksi LSD, psilosybiini ja DMT luetaan? Asiasta on käyty paljon keskustelua. Vaikka niin MDMA kuin klassiset psykedeelitkin ovat keskeisesti serotoniinijärjestelmän kautta vaikuttavia yhdisteitä, MDMA:lla on kuitenkin oma, klassisista psykedeeleistä monin tavoin poikkeava vaikutuksensa. Yksi syy sille, että sitä kuitenkin usein käsitellään samassa yhteydessä psykedeelien kanssa on, että kaikille niistä näyttää olevan käyttönsä terapeuttisina työkaluna.

Useimmiten MDMA kuitenkin luokitellaan empatogeeniksi tai entaktogeeniksi. Näistä nimityksistä ensimmäinen liittyy sen sosiaalisia yhteyksiä vahvistavaan vaikutukseen, jälkimmäinen puolestaan tarkoittaa “sisältä koskettamista”, mikä viittaa voimistuneeseen introspektioon ja kontaktiin oman tunnemaailman kanssa. Vaikka MDMA on näihin ryhmiin lasketuista yhdisteistä tunnetuin, se ei suinkaan ole niistä ainoa: joukkoon tavataan sisällyttää esimerkiksi MDA, AMT, metyloni sekä maineikkaan kemisti Alexander Shulginin keksimä 2C-B. 

Ainakin MDMA:n tapauksessa nimitys empatogeeni on sikäli harhaanjohtava, että sen vaikutuksen alaisena olevien koehenkilöiden on tutkimuksissa todettu tunnistavan verrokkiryhmää heikommin muiden tunteita. Tästä huolimatta monet kuitenkin kuvaavat aineen tuottavan voimakkaan hyväksyvän, kanssaihmisten kanssa koettua yhteyttä voimistavan tunnetilan, mikä epäilemättä selittää myös sen suosiota juhlimisympäristöissä. Kyseisellä vaikutuksella on sekä terapeuttista että vaarallista potentiaalia: MDMA:n katalysoima tila voi joskus lisätä luottamusta aivan vääriin ihmisiin.

MDMA:n käyttö on vuosi vuodelta kasvanut. Samalla ovat kasvaneet myös katukaupassa liikkuvien MDMA-pillereiden pitoisuus sekä aineen käyttöön liittyvät kuolemantapaukset. Vaikka MDMA:ssa on myös suoraan aineen ominaisuuksista johtuvat haittansa ja riskinsä, ongelmia lisäävät aineen laittomuudesta seuraava laadunvalvonnan puute ja se, ettei sitä käyttävillä – usein nuorilla – ihmisillä ole tarpeeksi tietoa riskitietoisten päätösten tekemiseen. 

Joillekin mainitut, eksoottisen kuuloiset kirjainyhdistelmät epäilemättä edustavat vain turhien ja vaarallisten huumeiden kirjoa, jota on syytä käsitellä vain kieltämällä. Empatogeeneja koskevan tiedon tuottaminen ja saatavuus on kuitenkin tärkeää kahdestakin syystä:

Ensinnäkin: Paljon julkisuutta saaneiden traumaterapiatutkimusten lisäksi MDMA-terapian toimivuutta selvitetään ainakin alkoholismin, syömishäiriöiden ja autistien kokeman sosiaalisen ahdistuksen hoidossa. Empatogeeniavusteisen terapiamuodon tehoa koskevat, lupaavat tutkimustulokset lisäävät tarvetta tutkia muitakin psykoterapian apuvälineiksi mahdollisesti soveltuvia yhdisteitä, sillä on potilaskohtaista mikä yhdiste sopii kellekin.

Toisekseen empatogeeneja käytetään pääsääntöisesti aivan muualla kuin kliinisissä puitteissa – esimerkiksi julkisissa tiloissa järjestetyissä musiikkitapahtumissa, mökeillä kaveriporukoiden kesken tai kotona pariskuntien toimesta. Jotta niitä kielloista huolimatta käyttävät tai sitä harkitsevat ihmiset voisivat tehdä informoituneempia valintoja, heidän saatavillaan olisi hyvä olla mahdollisimman luotettavaa tietoa samaan tapaan kuin sellaista on saatavilla esimerkiksi Alkon ja ruokakauppojen myymien alkoholituotteiden pitoisuuksista, vaikuttavista ainesosista ja käyttöön liittyvien riskien vähentämisestä.

Kuten muutkaan mieleen vaikuttavat yhdisteet, myöskään empatogeenit eivät ole lähitulevaisuudessa katoamassa maailmastamme, minkä vuoksi niiden viisaampaa käsittelyä on opeteltava. Työsarkaa riittää.

Henry Soinnunmaa

Kirjoittaja on tekstin käsittelemien teemojen teorioihin ja käytäntöihin parinkymmenen vuoden ajan perehtynyt utelias podcastaaja, muusikko, sanallistaja, amatöörigeneralisti ja Psykedeelisen sivistyksen liitto ry:n puheenjohtaja.