Huumeiden kieltolain ongelmat ovat alkaneet käydä ilmeisiksi, minkä vuoksi se onkin viime vuosina alkanut rakoilla ympäri maailmaa. Tätä voi pitää tervetulleena kehityskulkuna, mutta lupaavat ratkaisut tapaavat synnyttää myös uudenlaisia ongelmia. Näitä kartoitetaan huhtikuun teemassamme “Päivänvalossa: Laillistuvien psykedeelien jäljillä”.

Psykoaktiivisten aineiden kieltolakia koskeva kriittinen keskustelu on viime vuosina yltynyt eri puolilla maailmaa. Monet valtiot ovat luopuneet tai luopumassa joidenkin tai kaikkien huumeiden käytön kriminalisoinnista ja kannabiksen laillistamisen aalto on edennyt yhä useampiin maihin. Psykedeelien lääkekäyttöä koskeva tutkimus saa yltyvää mediahuomiota, ja alalla pyörii yhä suurempia rahasummia. Suomenkin poliittisissa keskusteluissa kyseenalaistetaan jo huumeiden käytön rangaistavuuden mielekkyyttä.

Nämä kehityskulut voivat ymmärrettävästi herättää optimismia. Hyvältä vaikuttavat ratkaisut tapaavat kuitenkin synnyttää myös uudenlaisia ongelmia. Psykedeelien kontekstissa tätä pulmaa on puinut muun muassa psykoaktiivisten kasvien globalisaatioon liittyvien haasteiden käsittelyyn keskittynyt ICEERS-järjestö, jossa toimivan Jeronimo Mazarrasan ajattelusta tämä teksti merkittävissä määrin ammentaa.

Mazarrasan mukaan psykedeeleihin liittyvien ongelmien otaksutaan yleensä kiteytyvän lainsäätäjien ja tiedeyhteisön suhtautumiseen, ja että niiden ratkaisuun riittää siksi laillistaminen, medikalisointi ja haittojen vähentämisen käytännöt. Hän pitää tätä virhearviona: Jos kuvitellaan tilanne, jossa psykedeeleihin liittyvästä vastustuksesta oltaisiin luopumassa ja haettaisiin selkeää suunnitelmaa niiden integroimiseksi yhteiskuntaan, ratkaisupolku ei välttämättä olisi ollenkaan niin selkeä kuin saattaisi toivoa.

Kieltolain haittavaikutukset ovat monin tavoin ilmeisiä. Se muun muassa toimii merkittävänä tulonlähteenä järjestäytyneelle rikollisuudelle, vaikeuttaa päihteisiin liittyvien ongelmien käsittelyä ajamalla ne maan alle, rankaisee käyttäjiä uhrittomista rikoksista ja hankaloittaa potentiaalisten lääkeaineiden tutkimusta. Mazarrasa kuitenkin kysyy, ennakoimmeko tarpeeksi kieltolain lopettamisen tuolla puolen häämöttäviä ongelmia. Eräs hänen ydinajatuksensa on, ettei psykedeelien järkevän sääntelyn visiointia kannata jättää viranomaisten neuvokkuuden varaan – heillä kun ei välttämättä ole minkäänlaista ymmärrystä näiden yhdisteiden kulttuurihistoriasta, käyttötapojen ja vaikutusten kirjosta tai erilaisten sääntelytapojen hyvistä ja huonoista puolista. Asiaa on siis syytä pohtia hyvissä ajoin niiden toimesta, joilla on ymmärrystä aihepiirin nyansseista.

Miksi psykedeelien integrointi yhteiskuntaamme voisi olla ongelma? Yksi syy on, niin yksilön kuin kulttuurin tasolla, niiden vaikutusten voimakkuus. Mazarrasa viittaa myös historiaan: muista kulttuureista on ollut tapana poimia esimerkiksi tupakan ja joogan kaltaisia monitahoisia ilmiöitä tavalla, joka sivuuttaa niiden kulttuuriset viitekehykset. Tässä on toki myös hyvät puolensa, eikä syntysijoihinsa kytkeytyneitä perinteitä toki olisi mahdollistakaan siirtää sellaisenaan toiseen kulttuuriin, mutta on ilmeistä, että ylisukupolvisten viitekehysten mukana myös menetetään jotain olennaista. 

Samaan tapaan kuin jooga ei ole pelkkä jumppaharjoite, psykedeelitkään eivät ole ainoastaan lääkkeitä tai päihdeaineita. Mitä ne sitten ovat? Vaikea sanoa. Koska psykedeelit ovat monin tavoin jotain aivan muuta kuin mikään aiemmin tuntemamme, kulttuuristamme ei löydy sellaisia vakiintuneita lokeroita, joiden avulla niiden vaikutuksia olisi helppo hahmottaa tai hallinnoida. Ongelmaa voi ymmärtää kuvittelemalla pyöreän esineen, jota yritetään väkisin survoa neliskulmaiseen koloon: materiaalista riippuen puuhassa voidaan onnistua, mutta hintana on, että kappaleen muoto kärsii. Se osa kappaleesta, jota vääränmuotoiseen koloon ei saada sovitettua, jää pois.

Mazarrasa toteaa, että se, missä määrin tietty kulttuuri hyödyntää tai väärinkäyttää mieleen vaikuttavia aineita riippuu siitä, millaisen suhteen se on niihin muodostanut. Kun tämä suhde muotoutuu pidemmän ajan kuluessa, päihteiden viisaan käytön tueksi tuppaa kehittymään sääntöjä, rajoituksia ja ohjenuoria. Alkoholiin liittyy paljon haittavaikutuksia, mutta ilman käyttöä ohjaavia juomakulttuureita ne saattaisivat olla paljon nykyistä suurempia. Esimerkiksi välimeren maissa ei tyypillisesti juoda viiniä heti aamusta. Käyttöä ohjaavat tietyt, yleisesti hyväksytyt tavat. Viinikulttuurissa ei myöskään ole kyse pelkästä alkoholin nauttimisesta, vaan siinä on esimerkiksi sosiaaliset ja aistilliset ulottuvuutensa. Siksi useimmat eivät vaihtaisikaan viiniä vastaavaan määrään raakaa viinaa.

Jotta psykedeeleille voitaisiin löytää yleistä hyvää palvelevia lokeroita, niitä pidempään hyödyntäneiltä perinteiltä kannattaa pyrkiä oppimaan. Kritiikittä ei tarvitse matkia, mutta sukupolvien varrella omaksutusta tiedosta on opittavissa paljon. Tämä tosin tarkoittaa käytännössä, että yhtä lailla kuin psykedeelejä sovitetaan vallitsevaan kulttuuriimme, myös vallitsevaa kulttuuriamme on tarpeen sovittaa psykedeeleihin. 

Mazarrasa muistuttaa, että jos psykedeelikulttuurin sisältä ei tarjota tarpeeksi hyviä malleja psykedeelien sääntelylle, käytännöt suunnitellaan todennäköisemmin aihepiiriä vain pintapuolisesti ymmärtävien toimesta ja siksi tavoilla, jotka eivät välttämättä alkuunkaan palvele psykedeelien viisasta käsittelyä. Pahimmillaan psykedeelien käyttöön liittyvät ongelmat voivat tämän seurauksena yleistyä. Aihepiiriin liittyviä haasteita kannattaa siksi pohtia hyvissä ajoin – niin psykedeelikulttuureihin kuin muuhunkin kulttuuriimme kertyneestä ymmärryksestä ammentaen.

Henry Soinnunmaa

Kirjoittaja on psykedeeleistä ja niiden vastuulliseen käsittelyyn liittyvistä haasteista kiinnostunut utelias podcastaaja, muusikko, sanallistaja, amatöörigeneralisti ja Psykedeelisen sivistyksen liitto ry:n puheenjohtaja.

Tekstin keskeisenä lähteenä on hyödynnetty Jeronimo Mazarrasan luentoa “After the Psychedelic Renaissance”. Mazarrasa luennoi aihepiiristä ensi kuussa järjestämässämme webinaarissa. Julkaisemme lisätietoa lähiaikoina!