Ihminen kysyy, sykli vastaa
Anonyymin keskiaikaisen kuvittajan näkemys Ouroboros-käärmeestä.
Venäläinen matemaatikko, journalisti ja esoteerikko Pjotr Uspenski vietti ison osan elämästään pohtien ikuisen paluun kysymystä. Romaanissaan Strange life of Ivan Osokin päähenkilö Ivan on turhautunut rakkauselämäänsä ja muihin tekemiinsä valintoihin, ja päätyy lopulta mystisen taikurin luokse valittamaan onnetonta kohtaloaan ja sitä, miten hän tekisi täysin toisenlaisia valintoja, jos vain saisi palata ajassa taaksepäin. Taikuri väittää kivenkovaan, että ihminen tietää valintojensa seuraukset valintatilanteessa, muttei halua uskoa niihin. Ivan tekee taikurin kanssa sopimuksen: hänet lähetetään ajassa taaksepäin siten, että hän muistaa kaiken eletystä elämästään. Taikuri heivaa kourallisen taikapölyä takkaan, ja romaanin päähenkilö löytääkin itsensä oppilaitoksen penkiltä elämästä elämäänsä uudemman kerran.
En halua pilata juonta niiltä, jotka haluavat viettää lomillaan yhden illan tämän kirjan ääressä. Sen kuitenkin paljastan, että Ivanin ajatus eri lailla tehtyjen valintojen helppoudesta osoittautuu vääräksi, koska tekemisen ja elämisen sijaan Ivan mieluummin unelmoi.
Ja unelmointiinhan tämä ihmiselämä usein lipuukin. “Tavalliset” päivät ja hetket muuttuvat herkästi sarjaksi toisiinsa liittyneitä, merkityksettömiä kuvia ja arkisia tapahtumia. Ajatukset ikuisesta paluusta tai syklisestä ajasta jäävät herkästi abstraktioksi: ne ovat Baselin filologisen viiksiniekan kipuilua Iloisen tieteen sivuilla tai monivärinen ajatusmaalaus itämaisesta ajan pyörästä. Eletty elämä on kuitenkin lopulta kunkin ihmisyksilön muotoinen kysymysnippu, jonka äärelle palaamme kerta toisensa jälkeen: Mikä on totta? Kuka minä olen? Mitä minun tulisi tehdä, ja miten?
Vanhan hippiviisauden mukaan samat ongelmat toistuvat elämässä niin kauan, että ne on ratkottu. Toimintatapojen muuttaminen vaatii toki suotuisia olosuhteita, mutta myös hereilläoloa valintatilanteessa ja sen tunnistamista, että on ollut tekemässä samoja valintoja jo aiemmin. Epätavallisia tajunnantiloja kokeneille käsiinsätuijottajille eletty kokemus ikuisesta paluusta voi olla tuttu koko illan kestäneestä yrityksestä keittää teetä, tai hetkistä, joiden todellisuus on valtameri, jonka aavalla syntyneet aallot hyökyvät ylitsemme vain palatakseen takaisin jonnekin sinne, mistä löydämme tajuisuutemme alkulähteen.
“Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:8-9)
Madame de Salzmannia mukaillen päätös rikkoa ikuisen paluun sykli ei ole sosiaalisen identiteetin rakennuspalikka, suoritus, internet-vaikuttamisen keino tai harraste. Pelkän unelmoinnin sijaan sen täytyy kasvaa dispositioksi, tavaksi katsoa ja elää, jossa suuntaudumme kunkin syklin alussa olevassa valintatilanteessa kulkemaan todellista loppua kohti. Se auttaa meitä tunnistamaan itsessämme olevat väärät asenteet ja päästämään niistä irti, hylkäämään sellaisen ajattelun, joka muuttaa kaiken kohteeksi jollekin.
Kaiken loppuvuoden harmauden ja pitkään jatkuneen poikkeustilan keskellä haluan sanoa, että kuten aina ennenkin, pimeys väistyy tänäkin vuonna. Talvipäivänseisaus jäi nurkan taakse ja kalenterivuosi vaihtuu pian. Mihin kysymykseen sinä haluat löytää vastauksen ennen kuin sykli alkaa taas alusta?
Tommi J. Vehmas
Kirjoittaja on pappeutta tavoitteleva teologi, uusioperheaikuisuutta opetteleva ja uusplatonismia vuoden verran vakavasti sairastanut peukkubasson ystävä.