Ihminen tapaa olla jääräpäinen ja oppia hitaasti. Elämä toistaa samoja kotiläksyjä, kunnes oppi menee perille. Tätä tapahtuu monilla tasoilla ja aikajänteillä – yksilöiden elämien puitteissa, sukupolvien saatossa, yhteiskuntien elinkaarissa ja historiallisten aikakausien vyöryessä ohitse. Filosofi Hegelin mukaan erityisesti vallanpitäjät ovat taitavia välttämään historiasta oppimista, minkä voi ajatella olevan seurausta siitä, miten valta muovaa käyttäjäänsä (tai käyttämäänsä). Kasvuvaraa lienee silti meistä kullakin.

Joillain kulttuureilla, esimerkiksi Australian aboriginaaleilla, ajatus historian ikuisesta toistumisesta näyttäytyy tervetulleena ja luonnollisena. Heille uniaika on todellinen maailma, lineaarisesti etenevä maailma puolestaan jotain ohuempaa. Meikäläisille ajatus selkeästä kehityksestä ja eteenpäin menosta tavannee tuntua luontevammalta.

Psykedeelien otteessa lineaariseen aikaan vihkiytynytkin saattaa päästä kunnolla käsiksi elämän ajattomampiin elementteihin, esimerkiksi pyhyyteen. Pyhää on kuvattu jonain, jonka äärelle ihminen palaa kerta toisensa jälkeen uudistumaan. Siinä missä arkinen on rajallista, pyhä koetaan ja kuvataan ihmeellisen ehtymättömänä lähteenä. Olemme taipuvaisia suhtautumaan maailmaan ikään kuin sen ylle piirtämämme kartastot olisivat perinpohjaisen tosia. Pyhä muistuttaa ilmiöiden keskinäisriippuvuudesta ja rajattomuudesta.

Minätarinastaan sivuun astuessaan ihminen saattaa nähdä traumansa ylisukupolvisen jatkumon ilmentyminä ja käyttäytymisensä vanhemmiltaan perittyjen toimintamallien toistamisena. Niin ikään, kokemus hermetismin ydinajatuksesta “niin ylhäällä kuin alhaalla” saattaa kiteytyä tajuntaan jykevällä voimalla: “Ei juma, sienirihmastothan näyttää ihan samalta ku ihmisen hermoverkot!”. Joskus ajan syklit hahmottuvat syvenevänä arvostuksena luonnon kiertokulkuja kohtaan: Maan matkan auringon ympäri ja vuodenaikojen vaihtelun voi nähdä heijastavan ihmisen elämänkaarta.

Trippikertomuksissa kuvataan usein myös piinakokemuksia, joissa ankarat tajunnanhenget ruoskivat ahnetta mielenmatkaajaa: “Taasko olet täällä? Eikö paksuun kalloosi mahdu, että nyt on aika siirtää oppeja käytäntöön?” Tässä palaamme alussa mainittuun oppimisen hitauteen. Yksi psykedeelikokemusten miltei arkkityyppinen ominaisuus on, että jos ihminen ei ole pannut oivaltamaansa täytäntöön, hänen on palattava pänttäämään aiempien oppituntien aineistoa uudestaan. Tässä on jonkinlaista paradoksaalisen psykedeelistä symmetriaa, sillä läksy toistuu ikään kuin syklisesti, koska eteenpäin ole menty, ja toisaalta syklisestä näkökulmasta ei ole mitään sellaista kuin “eteenpäin”, jota kohti mennä.

Kakskytkakskyt lähenee loppuaan. Onhan tämä ollut aikamoinen paketti, joka on epäilemättä tarjonnut meistä kullekin paljon integroitavaa tulevaa varten. Ottakaamme kaikesta opiksi. Joulukuun teemamme on “Ikuinen paluu: Uusin eväin uudelle kierrokselle”.