Tarvitseeko aina integroida, pyrkiä kehittymiseen ja hyötyyn? Tämänkertainen vieraskirjoittajamme Harri esittää vastakkaisen näkemyksen tammikuun ja koko vuotemme ytimessä olevalle, integraation merkittävyyttä korostavalle näkökulmalle.

Kuvitteellinen vuoropuhelu: ”Hei, kuulin että kävit Ayahuasca-seremoniassa. Millainen matkasi oli? ”No hei, se oli aivan mahtava. Kadotin egoni ja olin yhtä kaikkeuden kanssa. Näin mistä tässä kaikessa olikaan kyse.” ”Hieno juttu, mutta mites sen integraatio etenee?”

Usein toistuva aihe psykedeelejä käyttävien keskuudessa on integraatio ja sen toteuttamisen tärkeys. Integraatiopuheita kuunnellessa voi helposti tulla vaikutelma, että monen mielestä itse kokemuksella ei ole juurikaan merkitystä: paljon tärkeämpänä pidetään sitä, millaisia pysyviä, myönteisiä käytännön vaikutuksia sillä on ihmisen elämään. Itse kokemus on jälkeenpäin pelkkä haalistuva muisto. 

Aiemmin koin itsekin integraation erittäin olennaiseksi asiaksi, johon piti aina pyrkiä. Minulla oli tapana kirjoittaa jälkeenpäin kaikki kokemuksen aikana tapahtuvat asiat ja opetukset tarkasti muistiin, ja tarkkailla itseäni huomioiden sellaiset tilanteet ja hetket, joiden myötä vaikutin tekevän käytännön elämässä jotain toisin kokemuksieni johdosta. Mietin usein mitä olen onnistunut integroimaan, tai miksi en ole edelleenkään onnistunut toteuttamaan jotain muutosta. Koen tällä toimintamallilla olevan edelleen paikkansa: psykedeelien avulla on mahdollista esimerkiksi hoitaa riippuvuuksia, käsitellä surua, tarkastella ihmissuhdeongelmia, palauttaa mieleen lapsuuden muistoja ja niin edelleen. Koen sen ongelmaksi, että hyöty ja usein sen vastakohdaksi mielletty hupi hiipivät helposti lähes kaiken tekemisemme motivaattoreiksi.

Entäpä jos vain antautuisimme kokemukselle ja hetkelle, ilman minkäänlaista hyödyn tai huvin tavoittelua? Onko kokemuksen arvo vain näissä kahdessa? Perinteisen zen-meditaation pääpointti on juuri se, että sillä ei yritetä saada tai saavuttaa mitään. Siinä ei ole ideana tulla millään tavoin "paremmaksi", vaan olla vain läsnä tässä hetkessä. Siksi tämänkaltainen meditaatio koetaankin niin vaikeaksi: pelkkä paikallaan istuminen, ilman että siitä hyötyisi jotain, voi helposti vaikuttaa pelkältä ajan haaskamiselta – ajan, jonka voisi resursoida johonkin hyödylliseen. 

Olen useammassakin psykedeelikokemuksessani kokenut, etten ole tullut siihen hetkeen saamaan vastauksia tai ”kehittymään”: Olen tullut vain olemaan. Olemaan jonkin suuren äärelle. Sulautumaan siihen. Raottamaan hetkeksi verhoa. Koen, että tämä oleminen itsessään on enemmän kuin tarpeeksi, ja että sillä on oma arvonsa ja merkityksensä. Ilman tavoiteaspektiakin näillä kokemuksilla on meihin vaikutuksia, joita ei ole helppo saati tarpeellista yrittää kuvata. Siihen on syynsä, että monet mainitsevat psykedeelikokemuksensa elämänsä merkittävimpien kokemustensa joukkoon.

Kuka tai mikä oikeastaan on se, joka pyrkii aina hyötymään kaikesta? Olemmeko vain vastaus tuohon kysymykseen, vai kenties jotain aivan muuta? Riippumatta siitä, mihin ihminen uskoo, tekee hyvää pureutua omaan itseyden ideaan ja siitä kumpuaviin haluihin. Kuinka paljon haluamme antaa hyödyn tavoittelun (oli kyseessä sitten oma tai jonkun toisen hyöty) motivoida ja ohjata tekemisiämme? Eikö hyödyn tavoittelu ole puhtaasti haluamista? Integraation voi nähdä haluna muuttua ”parempaan” suuntaan. 

Itseä voi lähestyä kahdella tavalla: "haluan tulla parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestäni" tai "olen hyvä juuri sellaisena kuin nyt olen". Kuten varmaan moni meistä, olen itsekin pallotellut molempien lähestymistavojen välillä. Nykyään jostain syvältä kuitenkin versoaa voimakas tunne että kun tavoittelu lakkaa, olemme perillä. 

Harri

Kirjoittaja on ikuinen itsensä etsijä joka nauttii fraktaalitaiteen luomisesta, juopuu Rumin runoista ja huomaa usein ajattelevansa ajan todellista luonnetta.