Miksi psykedeeleistä puhutaan usein ihmisen ja muun luonnon välisen suhteen kannalta merkityksellisenä asiana? Vieraskirjoittajamme Sulkakäärme kuvaa artikkelissaan vieraantumistaan muusta luonnosta ja psykedeelien katalysoimaa luontosuhteen elpymistä.

Olin lapsena suuri luonnonystävä. Suurimpiin iloihini kuuluivat sisiliskojen etsintä ja ihailu, erilaisten kasvien tunnistaminen, mahtavat puut sekä kesäisen järven pintaa hiljakseen halkovassa veneessä oleilu. Vietin lapsuuteni kesät mökillä, jossa sain arvokkaan mahdollisuuden tutustua luontoon, kun jo kaksivuotiaana kuljeskelin yksin pihapiirissä ympäristöäni ihmetellen. Kaikki elävä, vihertävä, kukkiva ja omaa sisäistä olemustaan noudattava oli minulle rakasta. Käärmeet olivat minulle eläimistä kauneimpia.

Aloin jossain vaiheessa menettää tuota yhteyttäni luontoon. Mahdollisesti kyseessä oli kasvuprosessi, jossa muut asiat alkoivat kiinnostaa minua enemmän kuin metsän siimeksessä oleilu; mahdollisesti vieraannuin siksi, että yhteiskunta opettaa arvostamaan aivan toisenlaisia asioita. Loputtomilta tuntuneet pitkät koulupäivät ja kaupungissa asuminen eivät ainakaan auttaneet asiaa.

En pitkään huomannut erästä syvempää muutosta, sillä se tapahtui hitaasti ja vähitellen. Aloin tuntea, etten enää oikeastaan kuulunut luontoon. Se oli jotain muuta kuin itse olin. Se oli minulle vieras, ja minä sille. Sen rytmeillä, lainalaisuuksilla tai tulevaisuudella tuntui olevan vain vähän yhteyttä omiini. Olin vieras tässä maailmassa.

Psykedeelit ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että koen luontosuhteeni olevan elpymässä, jatkuvasti vahvistumassa. Uskon, että niiden vastuullinen käyttö voi vahvistaa syvää yhteyttä siihen kokonaisuuteen, jonka osia olemme.

Ehkä tärkein yksittäinen tekijä, jonka kautta psykedeelit tukevat luontosuhteen syventymistä on se, että ne hälventävät rajaa minuuden ja kaiken muun välillä. Minulle ei olekaan enää niin selvää, että olen erillinen luonnosta, kun jatkuvasti syön ja hengitän sitä, liikun siinä – se mitä kutsun elämäkseni tapahtuu siinä ja siitä.

Molekyylitasolla kehoni rakenneosat ovat aikoinaan muodostuneet tähtien sisällä, valtavan pitkän luovan prosessin tuloksena. Noista aikanaan räjähtäneistä tähdistä on muodostunut planeettoja, solujen rakennuspalikoita, ensimmäisiä soluja. Pitkän kehityksen seurauksena niistä on aikanaan muodostunut se olento, joka nyt kutsuu itseään minäksi. Elämän ikivanha kaksoiskierteinen viesti on kulkeutunut katkeamattomana ketjuna minuun; se on luettavissa jokaisessa solussani. Olen räjähtäneiden tähtien lapsi, tanssi jota maailmankaikkeus askeltaa joka hetki.

Koska en ole erillään maailmankaikkeudesta, maailman näkeminen minun silmieni kautta on osa laajempaa maailmankaikkeuden itsetiedostuksen prosessia. Voiko mikään olla merkityksellisempää kuin tuntea olevansa yksi kaikkeuden lukemattomista silmäpareista, yksi niistä mahdollisista muodoista, joilla se ilmentää itseään, aalto olemisen meressä?

Elämä ei ole itsestäänselvyys vaan taianomaista, upeaa, itsestään tapahtuvaa luomista, jonka osana minulla on kunnia olla. Sen lisäksi, että olen maailmankaikkeuden luomus, maailmankaikkeus myös luo minun kauttani. Minun ja meidän välityksellämme maailma luo ja kokee inhimillistä todellisuutta, taidetta ja rakkautta, tarkastelee ihmissilmin itseään rajallisena, kuolevaisena ja ainutkertaisena perspektiivinä. Kaikkeudelle antamani näkökulma on korvaamaton. Ei ole toista minua.

Tuntuu varsin erilaiselta ajatella tätä abstaktilla tasolla kuin kokea se sydäntä liikuttavana, voimakkaana oivalluksena saapuvana intuitiivisena näkynä. Tätä psykedeelit voivat mahdollistaa: sellaisten oivallusten kokemista emotionaalisella ja intuitiivisella tasolla, jotka saattavat jättää meidät kylmiksi jos tarkastelemme niitä vain loogis-analyyttisella tasolla. On eri asia ajatella elämään kohdistuvaa kiitollisuutta kuin tuntea se ilon kyyneleet silmissään.

Olen kokenut hiljaisia ja rauhallisia hetkiä laiturilla, juoden kuusenkerkkäteetä, katsoen nuosevaa aurinkoa kun peura hiipii emoineen rantaan, valtavan kiitollisena siitä, että saan kokea olemassaoloa. Olen kuunnellut lintujen konserttia kesäisenä iltana ja havahtunut ensimmäistä kertaa siihen, etteivät ne laula yksin: ne luovat yhdessä jotain kaunista, josta en aikaisemmin ymmärtänyt mitään. Tuo mestarillinen esitys avautui minulle kuin olisin ensimmäistä kertaa kuullut sinfonian enkä sekalaista joukkoa eri kappaleita soittavia muusikkoja. Suu hämmästyksestä ammollaan olen katsonut keväisiä, vastapuhjenneita koivunlehtiä ja valkoisia pihlajankukkia.

Kuten eräs ystäväni asian ilmaisi, psykedeelit voivat tehdä mahdolliseksi kokea tieteellistä maailmankuvaa ensimmäisestä persoonasta käsin. Saunasta veteen loikattuani olen tuntenut kehoni voiman ja eläväisyyden, hyppinyt kiveltä kivelle tuntien hermostoni kyvykkyyden ja tarkkuuden, miljardien solujen yhteistyötä ihmetellen, täynnä iloa mahdollisuudesta leikkiä maailmassa kehollistuen. Hermosolujen tiedonvälitys, geenitranskriptio ja aineenvaihdunnan aikaansaamat muutokset käyvät yksiin tieteellisen ymmärryksemme tuottaman kuvan kanssa.

Ennen kaikkea psykedeelinen kokemus on avannut minulle rennon ja luottavaisen suhteen maailmaan: Tunnen kuuluvani tänne olennaisena osana kaikkeutta, ja että kuolema tai syntymä eivät ole ongelmia. Olen saanut kokemukseeni syvyyttä ja myötäelämisen kykyä. Haluan ylläpitää luontoyhteyttäni mökillä oleillen, juoden teetä talvisella jääkentällä, tuntien sen raskaana olevan tyhjyyden josta uusi kevät jälleen syntyy, sitten nauttien kesän valosta ja auringosta, ja lopulta syksyn kuutamoista.

Tulevina vuosina haluan olla yhä tietoisempi vuodenajan vaihdoksista ja ottaa niihin osaa tuntien ne omassa sydämessäni, vaellellen luonnossa, oppien jatkuvasti lisää siitä, miten luonto uudistaa itsensä. Luonto on minulle jälleen koti ja voimavara, jonka kanssa olen hyvin perustavalla tasolla yhtä. Ei ole jotain mitä saavuttaa, jotain toista paikkaa, jossa minun täytyisi olla, sillä olen juuri siellä minne tunnen kuuluvani.

Usein kuulee sanottavan, ettei maailmaa voi enää aikuisena katsoa samalla tavalla kuin lapsen silmin. Voin onnekseni todeta, ettei tämä pidä paikkaansa: Psykedeelit ovat saattaneet minut näkemään ympäristöni kuin ensimmäistä kertaa. En voi enää katsoa sitä entiseen tapaan, eikä sen pitäminen itsestäänselvyytenä ole enää mahdollista.

Myös vastuuntuntoni elinympäristömme hyvinvoinnista on lisääntynyt. Ymmärrän valintojeni vaikuttavan planeettamme tulevaisuuteen. Uskon, ettei meidän ihmisten tarvitse olla ekosysteemejä tuhoava voima, vaan voimme oppia näkemään ne meistä erottamattomina ja pitämään niistä huolta. Psykedeelit ovat konkretisoineet suhdettani luontoon, sillä olen myös tuntenut sen minkä aikaisemmin tiesin teoriassa todeksi.

Tietämykseni ja kokemukseni välinen kuilu on kaventunut.

Sulkakäärme

Kirjoittaja on innostunut syväluotaamaan idän filosofisia perinteitä, luomaan kukoistavaa elämää, tutkimaan traumapsykologian suhdetta psykedeeleihin, ja nauttii olemassaolon hurmiosta etenkin musiikin ja luonnon parissa.