Armoitetun kolumnistimme Tommi J. Vehmaksen uusi teksti pohdiskelee lapsuuden eeppisiä urotöitä ja aikuisiän matkoja mielen ytimeen. Hilarius Hiiren ja Robert Anton Wilsonin rööri- ja todellisuustunneliseikkailuista viisautta ammentavan kirjoituksen ytimessä on myyttien merkitys ihmiselämän jäsentäjinä.

Olen ollut innokas pelinörtti vuodesta 1992 asti. Mieleeni ovat syöpyneet erikoinen PC:n sisäisestä kaiuttimesta kuuluva Ble-BOOP, diskettiaseman raksutus ja sen jännittäminen, toimivatko kaikki levykkeet, puhumattakaan kommennoista, joita naputeltiin nihkein sormin (Arj x -y ultima.arj c:\pelit\ultima -r -va). Loputtomalta tuntuvan diskettirumban jälkeen minut palkittiin: Pakenin arkista maailmaa ja tulin karkotetuksi sankarin hahmossa Paganin saarelle, jolla elementtejä hallitsevien Titaanien ja Tuhoajan välillä käydyn sodan seurauksena vallitsi ikuinen hämärä. Titaanit olivat voittaneet tämän eeppisen taistelun, mutta olivat samalla asettaneet itsensä jumalten paikalle ihmisten palvottaviksi. Tehtäväni oli oppia hallitsemaan kaikkia neljää elementtiä hankkimalla käsiini erinäisiä artifakteja ja lopulta tuhota elementtejä edustavat Titaanit heidän hallitsemassaan eetterimaailmassa. Tämän seikkailun lopputuloksena minusta tuli viidennen elementin Titaani, ja pystyin luomaan portaalin, jota pitkin saatoin palata takaisin omaan maailmaani.

Tämän kaiken sai vuonna 1994 kahdeksalla disketillä ja parin tunnin asennusprosessilla. Saman vuoden TV-tarjonnassa Hilarius Hiiri rohkaisi itsensä ja lähti Rööriin seikkailemaan. Jep, Rööriin. Muistamattomille jonneille kerrottakoon, että Hilarius oli antropomorfinen hiiri, joka asusteli (muistaakseni) Jyväskylässä ihmisperheen luona kerrostalolähiössä, ja lähti aina silloin tällöin seikkailulle talon ilmastointikanavaan eli “Rööriin”, josta löytyi aina uusia jännittäviä paikkoja.

“Putkeen, rööriin, tule kanssani Hilarius-kööriin, sillä putkesta näkee koko maailman, koko maailman.”

Hilarius Hiiri oli laulussaan ehdottoman oikeassa: putkesta todellakin näkee koko maailman, joskin yksilön omat käsitykset todellisuudesta, ihmisistä ja totuudesta rajaavat sen salliman näkymän välillä jopa tuota jyväskyläläistä ilmanvaihtokanavaa kapeammaksi. Hilarius Hiiren sukulaissielu Robert Anton Wilson oli hänkin sangen kiinnostunut röörien mysteereistä. Alunperin vuonna 1983 julkaistu ja vuonna 2015 PSL:n varapuheenjohtaja Henry Vistbackan suomennoksena ilmestynyt Prometheus Rising on rööriseikkailijan käsikirja, jossa Wilson esittelee erilaisia käytännöllisiä keinoja oman tunnelitodellisuuden eli subjektiivisen röörin tahi havaintoputken ravistelemiseksi ja mielen toiminnan ymmärtämiseksi. Näihin keinoihin lukeutuvat mm. hengitystekniikat, Timothy Learyn kahdeksan aivopiirin malli, korzybskiläinen ymmärrys semantiikasta, eri rooleihin asettuminen, yleisen arkiajattelun kyseenalaistaminen ja myös psykoaktiivisten substanssien käyttö. 

Eräs länsimaisen kulttuurin rakastetuimmista rööriseikkailijoista on Lewis Carrollin Ihmemaan Liisa, jonka kommelluksia kaninkolossa on käytetty jo 60-luvulta asti kuvaamaan psykedeliakokemuksia. Kertomuksen alussa pahaa-aavistamaton Liisa syö ja juo erinäisiä kakkusia ja nesteitä. Tämän ahmattiuden seurauksena antropomorfiset eläimet, matemaattisten teorioiden intuitionvastaisuus, substanssit ja aksidenssit sekä mittasuhteiden merkitys tulevat Liisalle tutuiksi hänen seikkailunsa aikana. Vai tulevatko sittenkään? Liisahan lähinnä vain ihmettelee erikoista tapahtumasarjaa, jonka keskiöön on joutunut, ja koittaa selvitä matkastaan ilman, että hänen päänsä leikataan irti. Tarina ja sen tulkinta ovat kaksi eri asiaa, aivan kuten kokemus ja sen mahdollisen merkityksen tavoittaminen: Hullun hatuntekijän teekutsuilla istuvasta Liisasta olisi ollut ehkä vielä hämmentävämpää, jos selostaja olisi reaaliaikaisesti päpissyt hänen korvanappiinsa, että hän on sattunut keskelle matemaattista vitsiä, jossa Hatuntekijän, Murmelin ja Maaniskuun jäniksen on pakko vaihtaa toistuvasti istumapaikkaa, sillä hamiltonilaiset kvaterniot eli kompleksilukujen nelikomponenttiset laajennukset eivät voi toimia ilman neljättä komponenttia, tässä tapauksessa Aikaa, jonka Hatuntekijä murhasi.⁽¹⁾

“Joskus on vaaroja, tai ilon aiheita, pyytää kai sinua saan, maailmaan seikkailemaan?”

Jos ihminen toimii Liisan tavoin ja syö taikamaan kakkusia, saattaa tajunnan korppuasemasta alkaa kuulua erikoista rutinaa. Tunnin, parin asennuksen jälkeen voi löytää itsensä pelastamasta vierasta maailmaa tai penkomasta röörin salaisuuksia. Mystiset nautitut ainekset saattavat ohjeistaa sankaria kohtaamaan päänsisäisiä Titaanejaan ja anastamaan näiltä maagisia artifakteja. Jos kaikki menee hyvin, sankari voi oppia tuntemaan paremmin todellisuustunnelinsa kartan, rakentaa portaalin ja palata voittoisana takaisin omaan maailmaansa. Saatujen kokemusten välittäminen muille ihmisille voi kuitenkin olla tuskallisen vaikeaa. Räpättämällä siitä, miten kosmisilla teekutsuilla sankarin aivoihin välitettiin tietoa todellisuuskomponenttien puutteesta tai siitä, miten käärmemäinen olio kävi päälle ja nielaisi egon, voi saada osakseen joko “tietäjät tietää” -skenen nyökyttelyä tai vaihtoehtoisesti hyvinkin kiusaantunutta silmien pyörittelyä.

Ihminen on itselleen ja lajitovereilleen tarinoita kertova eläin, joka on kaikissa kulttuureissa pyrkinyt säilömään yhteisöllistä kokemustaan tai todellisuuskäsitystään jälkipolville erilaisten kertomusten avulla. Niitä kuulemalla ja tulkitsemalla on mahdollista tavoitella jotain sellaista ihmisenä olemisen ydintä, joka ei ole ilmaistavissa pelkillä väitelauseilla. Siinä missä tieteelliset teoriat kumoutuvat tai niitä korjataan ajan myötä⁽²⁾, myyttien ja tarinoiden vahvuutena on niiden ajallinen kestävyys tiedon välittäjinä. Lisäksi ne jättävät tilaa omakohtaiselle tulkinnalle, minkä johdosta niihin sisältyvä tieto on juuri minulle merkityksellistä. Myytti voidaan välittää eteenpäin ja se on mahdollista tulkita erilaisin tavoin, mutta nuotiotarinoihin verrattuna myytin sisältämä “totuus” on jotain, mikä saavutetaan ensisijaisesti osallistumisen kautta.

Sankarin matkan kokemuskuvasto on aina yksilöllinen, vaikka tiettyjä yhtäläisyyksiä seikkailujen välillä onkin löydettävissä. Visuaalisten ilmiöiden kuvaaminen tai “värit päälle” -henkinen fraktaaliulvonta ei kuitenkaan kata matkan parhaimmillaan individuoivaa kokemusta, eikä sen mahdollisesti kerryttämää itsetuntemusta tai merkityksellisyyttä ole kannattavaa sivuuttaa pelkkänä aistihavaintoja sekoittavan dissosiatiivisen tilan jälkihourailuna. Sisäisiä muutosprosesseja läpikäyneen ihmisen horinat on kiusallisen helppo selittää “vain” mythopoeiana eli yksilöllisten mytologioiden tuottamisena, jotka "eivät nyt vaan voi" sisältää mitään todellista. Modernilla ajalla tämä suhtautumistapa oli valta-asemassa: myytit nähtiin lähinnä “primitiivisten kansojen” epätoivoisena hapuiluna selittää luonnossa havaittavia ilmiöitä, ja ne tuli korvata kehittyneemmän ihmisen rationaalisella ja tieteellisellä ajattelulla niin pian kuin mahdollista. Strukturalistinen lähestymistapa näkee myyttien todellisuuden ennen kaikkea relationaalisena ilmiönä. Käärmeen, autiomaan tai eeppisen taikamiekan kaltaiset myyttiset symbolit saavat merkityksensä vasta kun niiden suhde muihin symboleihin tulkitaan tietyssä sosiaalisessa kontekstissa. Tällöin myytit edustavat hienostunutta abstraktin ajattelun muotoa, joka voi kuvata todellisuutta.⁽³⁾

Tämä kaikki on kuitenkin lopulta teoreettista höpinää ja itse asian tarkkailemista turvallisen etäisyyden päästä. Nojatuolin pohjalta heitetty selvitys myyttien arvosta on vähän kuin opettelisi uimaan luentosarjan avulla.

Myyttisen sankarin matkan mahdollisesti sisältämä totuus voidaan varmentaa vasta, kun se eletään lihassa todeksi. Silloin se ei ole spekulatiivinen sanakokoelma vaan sisäinen kompassi niille kysymyksille, jotka kaikuvat arkiolemisemme kuilun yli. “Tähän suuntaan!” Tämä todeksi eläminen ei kuitenkaan tarkoita umpisilmäistä pseudohistoriallisen univormurunkkufantasian realisointia yksilöllisyyden hinnalla. Myyttien käyttäminen vihaan perustuvan joukkohysterian lietsomiseen on harhainen yritys tehdä ihmisistä kapeassa röörissä asuvia aivottomia koneita ja siten riistää heiltä kyky sisäiseen kasvuun. Tätä on viime aikoinakin nähty.

Aikana, jolloin “järkevien ihmisten mielestä” tiede ei ole totta, Maa on litteä ja “omalla päällä ajatteleminen” on todellisuudessa trolliarmeijoiden tuottamien vaihtoehtouutisten kiimamielistä suoltamista someen, myyttien sisältämille totuuksille ja sankarin matkojen oivalluksille on entistä suurempi tarve. Seikkailuun lähteminen on totuuden etsimistä, ja kokemuksistaan kertominen valosta todistamista. Onnellinen on se saarelle karkoitettu sankari, joka portaalista palattuaan löytää oman viidennen elementin Titaaneista koostuvan Hilarius-köörinsä, jolle kertoa kokemuksistaan, ja jonka kanssa jakaa yhteisönsä viisausperinnettä myös tulevalla vuosikymmenellä.

Haluan kiittää kaikkia PSL:n jäseniä, seuraajia ja kaikkia oman elämänsä astronautteja kuluneesta vuodesta. Tutkikaa omia ja toistenne tarinoita, jotta röörinne eivät pääsisi pölyttymään liikaa. Antakaa ihmisyydelle, hyvyydelle, kauneudelle ja totuudelle mahdollisuus. Rakastakaa toisianne, ja uskaltakaa tulla rakastetuiksi. Olkoon joulunne hyvä ja uusi vuosi täynnä toivoa!

Tommi J. Vehmas

Kirjoittaja on tarpeettoman raskaita metafyysisiä himmeleitä rakastava teologian yo, pedagogi ja muusikko, joka harrastaa kameleita käsittelevää nippelitietoa ja viettää toistuvasti joululomansa tietokonepelien ja scifi-kirjallisuuden parissa.

Viitteet:

(1) Melanie Bayley, 2009. Alice’s adventures in algebra: Wonderland solved. New Scientist. https://www.newscientist.com/article/mg20427391-600-alices-adventures-in-algebra-wonderland-solved/

(2) Psyslin puheenjohtaja Timo Komulainen väittää PSL:n joulukuun teeman esittelytekstissään, että “..eräs aikaamme eniten vaikuttaneista myyteistä on käsitys objektiivisesta todellisuudesta, joka on riippumaton kokijasta. Tieteellinen tutkimus on kuitenkin jo hyvän tovin antanut viitteitä siitä, kuinka paljon havannoijan ominaisuudet vaikuttavat havainnon luonteeseen.”

Olen hänen kanssaan eri mieltä, mikäli hän puhuu todellisuudesta pelkän havaintoteorian sijaan. Tieteen on pakko esiolettaa jonkinlainen objektiivinen todellisuus, jotta havaintojen johtaminen siitä olisi mielekästä. Tieto esimerkiksi siitä, että “syanidi on ihmiselle myrkyllistä” tai “Maa kiertää aurinkoa” ei ole sosiaalis-lingvistisesti konstruoitu relativistinen väittämä, vaan fakta. Vaikka on totta, että yrittäessämme ymmärtää jotain ilmiötä meidän on pakko tulkita sitä jollain tapaa, siitä ei seuraa, että saavuttamamme käsitys olisi pelkkä “yksilöllinen tulkinta”, vaan se voi olla “objektiivisesti” totta. Fyysikko ja teologi John Polkinghorne on kuvannut, että meidän tulisi tunnustaa ulkopuolellamme olevan todellisuuden odottamattoman uppiniskainen rakenne: “Far from its behaving like epistemological clay in our pattern-seeking hands, capable of being moulded into any pleasing shape that takes the fancy, the physical world frequently proves highly surprising, resisting our expectations and forcing us to extend, in unanticipated ways, the range of our intellectual understanding.” John Polkinghorne, 2005. Exploring Reality: The Intertwining of Science and Religion, s.4.

(3) Bernard Batto, 1992. Slaying the Dragon: Mythmaking in the Biblical Tradition, s. 9-10.