Huonoja trippejä on olemassa

Marraskuun viimeinen teksti on eräänlainen täydentävä vastakappale eilen julkaisemallemme Timo Komulaisen tekstille “Huonoja trippejä – onko niitä?”. Kirjoittaja Henry Vistbacka katsoo, että mahdollisuus valita suhtautua omiin kokemuksiinsa myönteisesti ja rakentavasti on etuoikeus, ei itsestäänselvyys. Mielenterveyttä vahingoittavat psykedeelikokemukset, joista seuraa pitkäaikaisia ongelmia, ovat harvinaisia mutta mahdollisia. Yleispätevät julistukset siitä, ettei huonoja trippejä ole olemassa, perustuvat siten hyvin rajattuun näkökulmaan.

Kuva: Fra Angelico: Das Jüngste Gericht, 1432–1435.

Joidenkin mielestä sellaista asiaa kuin "huono trippi" ei ole olemassa: On vain erilaisia trippejä, kaikki omalla tavallaan opettavaisia. Kaikki on kiinni siitä, miten asiaan suhtautuu.

Näin on toki usein hedelmällistä suhtautua omiin kokemuksiinsa. Pyrin itsekin lähestymään kaikkea kokemaani vastaavalla tavalla – tuomitsematta, vaikeatkin tunteet hyväksyen, antaen kokemukselleni tilaa sellaisena kuin se on. Rankka kokemus ei ole yhtä kuin huono kokemus. Koen jalostuneeni ankarien, pitkäaikaista työstämistä vaatineiden kokemusten seurauksena. Olen oppinut tärkeitä asioita läheisten kuoleman kohtaamisesta, koulukiusaamisesta, ihmissuhteiden karikoista sekä tylyistä, maailmankuvaani murjoneista psykedeelikokemuksistani. Katson kuitenkin myös, että mahdollisuus valita oma suhtautumistapansa on monista, ihmisestä itsestään riippumattomista tekijöistä seuraava etuoikeus, ei itsestäänselvyys. Tämän vuoksi kyseenalaistan yleisluontoisen puheen huonojen trippien olemattomuudesta.

Minusta on helppo ymmärtää, kun joku kutsuu huonoksi tripiksi esimerkiksi sellaista psykedeelikokemusta, jonka aikana ihminen päätyy vahingoittamaan itseään tai muita. Samaan luokkaan sopii myös sellainen psykedeelimatka, jonka aikana nousseita rankkoja tunteita tai ajatuksia ihminen ei jälkeenpäinkään onnistu integroimaan – siis käsittelemään niitä niin, että ne löytävät hyväksyttävältä tuntuvan paikan hänen minäkuvassaan ja elämäntarinassaan. Seurauksena saattaa olla pitkäaikaisia, elämänlaatua perusteellisesti horjuttavia ongelmia.

Tietenkin on syytä muistaa, etteivät huonot psykedeelikokemukset tapahdu tyhjiössä: Niiden taustalla on muutakin kuin pelkkä yksittäinen tapahtuma, ja myös niiden seuraamukset riippuvat monesta tekijästä. Erääseen aiempaan postaukseemme viitaten, mikään trauma ei aiheudu pelkästään yhdestä irrallisesta kokemuksesta, vaan olennaisesti myös siitä, ettei kokemusta syystä tai toisesta saada käsiteltyä.

"Huonoa trippiä" voi ajatella traumatisoivan kokemuksen alakategoriana. Kokemuksen laatu ja sen käsittelyn onnistuminen riippuvat suuressa määrin niistä puitteista – set and settingistä –, jotka kokemusta ennen, sen aikana ja jälkeen ovat vallinneet.

Joskus "huonon tripin" käsitettä kuulee kyseenalaistettavan sanomalla, että “ei se oikeasti ole huono trippi, se on vaan jäänyt käsittelemättä”. Tässä jää huomiotta, ettei läheskään kaikilla ole tarvittavaa tukea tai psykologisia apuvälineitä vaikeiden kokemustensa käsittelyyn. Jotkut toki selviytyvät yksinään hyvinkin rajuista koettelemuksista, mutta useimmat kuitenkin tarvitsevat tuekseen ihmisiä, joiden kanssa sellaisia voi käsitellä avoimesti. Tämä voi esimerkiksi auttaa tunnistamaan sokeita pisteitä, jotka muutoin saattavat johtaa haitallisten ajattelumallien voimistumiseen.

Toisinaan kuulee myös sellaista puhetta, jonka mukaan yksin selviäminen olisi lähtökohtaisesti tavoiteltavampaa kuin yhdessä selviäminen. Elämässä tulee tietenkin vastaan tilanteita, joissa omillaan selviytyminen on välttämätöntä, eikä oman sinnikkyyden kehittämisessä ole mitään vikaa. Yhtä lailla tärkeää on kuitenkin kyky selviytyä yhdessä, ja tähän kohdistuvan kyseenalaistamisen ounastelen monesti johtuvan käsittelemättä jääneistä, ikävistä tai jopa traumaattisista sosiaalisista kokemuksista: kun ihminen ei ole saanut tarvitsemaansa tukea, hän alkaa ikään kuin itsepuolustuksena osoittamaan halveksuntaa avun pyytämistä ja tarvitsemista kohtaan.

Toisen viisastelu siitä, että ihmisen tulisi suhtautua mieltään pirstoneeseen psykedeelikokemukseensa opettavaisena, vertautuu mielestäni siihen, että vastaavaa penättäisiin raiskauksen tai muun väkivallan uhrilta. Tietenkin on paljon ihmisiä, jotka kertovat olevansa kiitollisia mitä järkyttävämmistä kokemuksista juurikin siksi, mitä ovat noiden kokemusten käsittelyn kautta lopulta oppineet, mutta tuollaisen asenteen tuputtaminen toiselle vihjaa empatian puutteesta, tai ehkäpä vain ihmismielen toiminnan heikosta tuntemuksesta. Ihmisen tarinat ja kokemukset muuttuvat harvoin pelkän järkeilyn voimalla. Kun norsunluutornistaan neuvojaan jakeleva ei vaikuta edes yrittävän ymmärtää traumasta kärsivää, vaikutuksena saattaa hyvinkin olla vain traumaa ylläpitävien puolustusmekanismien voimistuminen.

Uskon myös, että niilläkin, jotka ovat saaneet tähänastiset kokemuksensa integroitua, on mahdollinen murtumispisteensä. "Kyky suhtautua" kertoo vain siitä, ettei ihminen ole kokenut käsittelykykynsä totaalisesti ylittäviä asioita. On tietenkin totta, että jotkut selviytyvät toinen toistaan musertavammista vastoinkäymisistä, mutta kaikki eivät löydä siihen väylää.

Kannatan pyrkimystä oppia vaikeistakin kokemuksista, mutta "huonoja trippejä ei ole olemassa" -puhe tapaa silti kuulostaa korvaani ylimieliseltä ja näköalattomalta. Se, että on selvinnyt rankimmista omista kokemuksistaan, ei tee kenestäkään auktoriteettia toisen elämän suhteen.

Tästä ei tietenkään seuraa, etteikö jopa mielenterveyden tuhonneeksi koettu trippi voisi oikeanlaisella jälkikäsittelyllä muuttua itsetuntemusta ja elämänlaatua kohentavaksi kokemukseksi. Samaan tapaan kuin vuosikymmentenkin ajan elämää rampauttaneet traumat voivat terapeuttisten prosessien myötä iskostua hyväksyttäväksi ja joskus hyvinkin merkittäväksi osaksi ihmisen elämäntarinaa, myös pitkäaikaista kärsimystä tuottanut psykedeelikokemus voi olla mahdollista käsitellä siten, että se päätyy lopulta kasvattamaan ihmistä ja lisäämään tämän hyvinvointia.

Mahdollista. Ei automaattista tai vääjäämätöntä.

Henry Vistbacka

Tekstin kirjoittaja on muusikko, podcast-isäntä, kirjoittaja ja aktiivinen kansalaisjärjestötoimija, joka tahtoo rakentaa siltoja ihmisten välille ja janoaa käytännöllistä ymmärrystä ihmiselämän ristiriitaisesta ihmeestä. Lisätietoa Henryn tekemisistä täältä.

Tämä kirjoitus on osa Psyslin marraskuun teemaa “Helvetti: Pimeys, tuntematon ja rankat tripit”. Lisää teemoistamme: https://sivistysliitto.fi/teemat/